Internetistä löytyviä kuvia, tekstejä ja videoita ei saa käyttää vapaasti ilman lupaa. Toisen tekemää sisältöä käyttäessä pitää huomioida tekijänoikeudet ja mainita alkuperäinen tekijä. Helpoin tapa välttää ongelmat on käyttää itse tehtyjä materiaaleja. Näin voin myös tuoda omaa luovuuttani esille.
Blogia kirjoittaessa pitää muistaa tekijänoikeudet. Toisten kuvia, tekstejä tai videoita ei voi noin vain kopioida omaan käyttöön, vaan niiden käyttöön tarvitaan yleensä lupa. Myös lähteet ja alkuperäinen tekijä pitää muistaa mainita. Omia kuvia ja tekstejä on helpompi käyttää, koska ne ovat itse tehtyjä. Itse suosin aina omia kuvia, mutta tarvittaessa osaan käyttää kuvapankkeja, tekoälyn luomia kuvia sekä myös kohteliaasti pyytää kuvan käyttöön luvan ja kertoa mihin tarkoitukseen se menee. Koitan myös laittaa selkeästi näkyville mistä mikäkin kuva on peräisin.
On myös hyvä muistaa että koskaan ei kannata tai pidä julkaista mitään toista loukkaavaa tai häpeää aiheuttavaa, mieti aina haluaisitko että sinusta julkaistaisiin tämmöisiä tietoja tai kuvia ennen postaamista. Lähde : https://kopiraittila.fi/muistilistat/blogin-kirjoittajan-muistilista-2/
Käytän somea aika lailla omana itsenäni. Tykkään seurata erilaisia ihmisiä, etsiä inspiraatiota ja jakaa asioita, jotka kiinnostavat minua. Innostun helposti uusista asioista, joten välillä saatan päätyä aivan eri aiheeseen kuin mistä alun perin lähdin liikkeelle.
Minusta somessa on tärkeää muistaa hyvät käytöstavat. Vaikka jokaisella on oikeus omaan mielipiteeseensä, se ei tarkoita, että muita saa haukkua tai loukata. Kaikkeen ei tarvitse vastata, eikä jokaisesta asiasta tarvitse olla samaa mieltä. Myös toisten yksityisyyttä pitää kunnioittaa, eikä muiden kuvia tai tietoja kuulu jakaa ilman lupaa.
Esimerkiksi jos joku julkaisee somessa mielipiteen, josta olen eri mieltä, voin kertoa oman näkemykseni asiallisesti sen sijaan, että alkaisin haukkua tai arvostella kyseistä henkilöä. Mielestäni eri mieltä saa olla, mutta sen voi tehdä myös toista kunnioittaen.
Yritän itse miettiä, mitä julkaisen ja miten kommentoin muiden sisältöjä. Netissä kirjoitetut asiat voivat jäädä elämään pitkäksi aikaa, joten kaikkea ei kannata julkaista hetken mielijohteesta.
Loppujen lopuksi some-etiketti on aika yksinkertaista: käyttäydytään muita kohtaan samalla tavalla kuin toivoisimme muiden käyttäytyvän meitä kohtaan. Vaikka ruudun toisella puolella ei näe toisen reaktioita, siellä on silti oikea ihminen.
En kuitenkaan halua jakaa aivan kaikkea elämästäni julkisesti. Minusta jokaisella saa olla myös oma yksityinen puolensa. Ehkä olen somessa samanlainen kuin muutenkin elämässä: utelias, luova ja välillä vähän omilla sivuraiteillani.
Elokuvassa saippua kuvaa kulutuskulttuuria – aihetta, joka on yhä ajankohtainen. (Kuva luotu ChatGPT 2026)
Omiin suosikkielokuviini kuuluu paljon filmejä, joissa todellisuuden ja illuusion raja hämärtyy. Päätin siis valita tällä kertaa käsittelyyn David Fincherin vuonna 1999 ohjaaman Fight Clubin. Yritän välttää juonipaljastuksia, sillä mielestäni osa elokuvan viehätyksestä syntyy juuri siitä, ettei katsoja tiedä kaikkea etukäteen.
Fight Club on elokuva, jonka visuaalisesta ilmeestä olen aina pitänyt. Elokuva näyttää raadollisena kierrepallona, mitä tapahtuu, kun ihminen menettää tasapainonsa ja antaa jokaisen alitajunnan räävittömimpienkin mielijohteiden ottaa vallan ja tavoitella tällä vapautta normaliuden kahleista.
Elokuvan värimaailmassa ja yleisessä ilmeessä tapahtuu valtava muutos puhtaudesta masentavan siniseen ja hämärään, vihreään itseinhoon ja aina väkivallan tapetoimaan ruosteen punaiseen ja mustaan kun tarina etenee kohti loppurysähdystä. Itselleni on elokuvissa aina mielenkiintoisinta asia seurata, sitä, miten erityisesti värimaailmalla kerrotaan tarinaa kaiken taustalla. Varsinkin elokuvissa jossa, ihmisyyttä aletaan kaivella pintaa syvemmältä ja katsojalle halutaan saada epämukavakin olo vierestä seuraajan roolissa.
Elokuvassa tapaamme miehen joka on koko aikuisen elämänsä rakentanut täydellisyyttä ostamalla kauneimmat huonekalut, astiat ja koko elämä on päällisin puolin täydellistä. Kertojaa kuitenkin varjostaa tyhjyys, täydellisyydessä on puute johon hän ei löydä ratkaisua edes kauneimmasta astiastostaan. Hänen asuntonsa ja kaikki mitä hän on hartaasti kerännyt tuhoutuu oudossa räjähdysonnettomuudessa ja hän jää kodittomaksi. Tässä hän kohtaa oman täyden vastakohtansa Tyler Durdenin, joka tekee kaikki päätöksensä kyseisen hetken mielialansa mukaan miettimättä seurauksia saati jotain viimeisintä Kodin Kuvalehteä. Heidän omituinen ystävyytensä muuttuu painostavaksi kaaokseksi, jossa täydellisyydestä ei jää jäljelle kuin hyvin hatara muistikuva, eteneminen on hyvin koomista ja pian on sadoittain miehiä ryhmässä, jotka eivät ole tyytyväisiä omaan miehiseen asemaansa ovat mukana mitä hasardeimmassa asetelmassa; jossa yhdessä vaiheessa keitetään saippuaa hyvin epämääräisesti hankituista ainesosista ja toisessa hetkessä otellaan verisesti naureksellen, salaisessa klubissa josta kukaan ei koskaan puhu. Mutta olihan jonkun keksittävä marttakerho juuri miehille sopivilla säännöillä?
Koomiseksi elokuvan tekee se että et löydä yhtään järkevää tai tasapainoista hahmoa, vaan jokainen hahmo on lähes oppikirjaesimerkki erilaisista psykologisista ristiriidoista ja uskaltaisin väittää käsikirjoittajaa tuntematta, että tässä on koko elokuvan pääpaino, hän on kysynyt selkeästi itseltään – mitä tapahtuu nyky ihmisyydelle joka on kasvatettu kuluttamaan, kun sen tasapainoa aletaan ravistella kuin kolapulloa? Miten saadaan miehet avautumaan ja kohtaamaan omat tarpeensa jotta he kokisivat olevansa tarpeeksi joutumatta jatkuvasti todistelemaan omaa arvoaan muille? Vastaus; adrenaliinia. Tasapaino löytyykin elokuvissa usein hahmojen kohtaamisesta keskenään, mutta Fight Clubissa uudet kohtaamiset vain lisäävät kaaosta ja johtavat mitä kummallisimpiin ratkaisuihin. Kertojan elämään ilmestyvä Marla Singer tuntuu tuovan mukanaan lähinnä jatkuvaa hämminkiä. Samalla kertoja joutuu tietämättään kohtaamaan oman toisen minänsä, kun taas Marla ravistelee omalla itsetuhoisuudellaan niin kertojaa kuin Durdeniakin. Hän hämärtää kertojan käsitystä omasta itsestään, mutta taitaa olla itsekin vähintään yhtä hämmentynyt tästä antiystävyydeksi muodostuneesta suhteesta. Elokuvan keskeiseksi teemaksi nousee ajatus siitä, että kaaos kutsuu kaaosta.
Elokuvan humoristisin vaihe on kun lopussa et edes tiedä mitä olet katsonut ja kyseenalaistat elokuvan juonen, kuin siinä ei olisi sellaista ollutkaan. Lopputekstejä katsellessa saa miettiä mikä oli totta, mikä oli edes koko elokuvan sanoma. Vaativatko miehet oikeasti väkivaltaa kokeakseen yhteyttä vai oliko idea siinä saippuassa? Vai onko ihan hyvä antaa aina silloin tällöin itselleen tehdä jotain holtitonta ettei tyhjyys elämättömästä elämästä nappaa nilkoista? Vai onko ihan hyvä että meillä on mahdollisuus päättää omasta impulsiivisuudestamme?
Jos elokuva jotain opettaa niin sen ettei ne astiat ja yhteen sopivat huonekalut ainakaan anna täyttä tyytyväisyyttä, muuta en soisi kenenkään elokuvasta ottamaan opikseen. Ihminen voi käyttää koko elämänsä rakentaen palapeliä siitä mikä on oikein ja kaunista, mutta mitä tapahtuu kun se palapeli on lopulta valmis? Kertoja on tiivistänyt elämänsä palapeliin ja elokuvan edetessä hyppää ääripäästä toiseen; millaiselta elämän täytyy näyttää ja millainen on todellinen vapaa mies?
Elokuvan viihdyttävyys piilee myös siinä että joka katselukerralla voi huomata jotain uutta. Katsojan oma elämäntilanne, kokemukset sekä näkökulma vaikuttavat suuresti miten tarinaa tulkitsee. Tähän elokuvaan löytyy tulkintoja enemmän kuin itsellä katselukertoja mikä nostaa elokuvan omaan kulttimaineeseensa varsin ymmärrettävästä syystä. Tämä on juuri niitä elokuvia jotka voit katsoa moneen kertaan vain huomataksesi ettet vieläkään täysin ymmärrä miksi elokuva todellisuudessa edes viihdyttää. Tietty epämukavuus voi olla osa viehätystä, ehkä ne on ne täydellisyyden kahleet jotka huutavat itseä päästämään oman sisäisen Tyler Durdenin irti ja vapaalle…
Ja jos joku jotain haluaa muuta elokuvasta oppia, siitä ei parane puhua.
Olen Elvi Piispanen ensimmäisen vuoden media-alan ja visuaalisenilmaisun opiskelija. Tämä on ensimmäinen ammatillinen tutkintoni.
Minulla on tytär sekä kissa jotka pitävät päivät touhukkaina aina koulupäivän jälkeenkin, harrastan paljon piirtämistä ja maalaamista sekä nautin animaatioiden tekemisestä piirtäen.
Viihdyn myös lenkkipoluilla metsissä, joista tulee vähintään syötyä marjat mukaan mikäli hyvä paikka löytyy, parhaassa tapauksessa saa illalle syötäväksi piirakan kahvin kanssa tai sienet kastikkeeseen.
Valitsin media-alan juuri omien mielenkiintojen pohjalta ja itselleni ala sopii omaan rytmiin paremmin kuin nenä päähän.
