Fasismi

Kahden vahvimman fasistisen valtion johtajat, Italian Benito Mussolini ja Saksan Adolf Hitler.

Fasismi on Italiassa ensimmäisen maailmansodan jälkeen syntynyt äärikansallismielinen ja totalitaristinen liike. Fasistisiksi on kutsuttu myös italialaista fasismia muistuttavia liikkeitä. Jotkut tutkijat pitävät natsi-Saksan kansallissosialismia fasismin ilmentymänä, joka vei fasismin äärimmäisyyksiin. Joidenkin tutkijoiden mukaan ne ovat kuitenkin eri ideologioita. Useimmissa Euroopan maissa oli maailmansotien välillä fasistisia liikkeitä.

Fasismi perustuu vastavalistuksen aatemaailmaan. Fasistit vastustivat sekä liberaalidemokratioita että kommunismia. Fasismi on ollut muuttuva ja paikallisesti sitoutunut ilmiö. Italialaisessa fasismissa autoritaarinen äärinationalismi ja johtajavaltaisuus yhdistyivät korporatistiseen järjestelmään, joka nähtiin kolmantena tienä sosialismin ja kapitalismin välillä. Tutkimuskirjallisuudessa fasismi luetaan äärioikeistoon.

Nykyiset uusfasistiset puolueet ovat suuntautuneet muukalaisvastaisuuteen. Fasismi kuuluu radikaalin oikeiston perinteeseen. Näin fasismi toimii -kirjan (2018) kirjoittajan Jason Stanleyn mukaan fasismi perustuu jakoon ”meidän” ja ”heidän” välillä. Sen välineenä on propaganda, jonka tavoite on saada ihmiset tuntemaan, että he ovat menettäneet jotakin ja että sen on vienyt tietty vihollinen.

Etymologia

Italian fasistipuolueen tunnus, jonka keskellä on vitsakimppu (fasces) ja kirves.

Sana fasismi tulee antiikin Roomasta: korkeiden henkilöiden henkivartijat eli liktorit kantoivat mukanaan vitsakimppuja (lat. fasces), joiden keskellä oli kirves. 1800-luvun lopulla italialaiset sosialistit perustivat toimintaryhmiä (ital. fasci), joille otettiin vitsakimpusta nimitys symboloimaan työväen yhtenäisyyden voimaa, tukea ja järjestäytymistä. Liikkeen aktiiveihin kuulunut Benito Mussolini vei sanan mukanaan perustaessaan ensimmäisen maailmansodan aikana oman puolueen ja ideologian. Fasismi-sana jäi lähinnä italialaiseen käyttöön, eikä mikään muu autoritaarinen hallinto ole nimittänyt itseään suoraan fasistiseksi.

Määrittely

Fasismi perustuu vastavalistuksen aatemaailmaan, joka on yhdistynyt nationalismiin. Fasismia on vaikea määritellä tarkasti ideologiana. Fasismi peri ajatuksia edeltäneistä aatteista ja kehitti omia. Se on aina ollut teoreettisesti ja käytännöltään hyvin hajanainen ja paikallisesti sitoutunut ilmiö.

Fasismi ei pohjaudu mihinkään ideologiseen perusteokseen, eivätkä sen puolueohjelmatkaan sanelleet fasististen puolueiden toimintaa kovin tarkasti. Italian fasistit muotoilivat aatteensa pääperiaatteet ja tavoitteet vasta noustuaan valtaan, ja ohjelmat voitiin hylätä tarpeen vaatiessa. Saksan kansallissosialistit tosin pystyivät säilyttämään ensimmäisen puolueohjelmansa tavoitteet loppuun asti. Fasistisia liikkeitä ja puolueita on ollut useita eri tyyppisiä, ja niiden luonteet on sidottu kunkin maan kulttuuriin ja olosuhteisiin. Mussolinin mukaan fasismi oli luonteeltaan yhtä paljon käytännöllinen kuin teoreettinenkin – ”Meidän ohjelmamme on teko” – ja että fasismin on kehityttävä kunkin maan poliittisten ja kulttuuristen olojen pohjalta. Fasistiset puolueet ovat olleet opportunistisia ja tarvittaessa valmiita muuttamaan linjauksiaan, jos näin on saatu lisää kannatusta vaaleissa tai kyetty vakiinnuttamaan jo saavutettu valta-asema.

Italian fasismin ja Saksan natsismin eli kansallissosialismin eroista ja yhtäläisyyksistä on kirjoitettu paljon. Jotkut tutkijat pitävät natsismia ja fasismia eri ideologioina. Toiset pitävät natsismia fasismin saksalaisena ja monessa suhteessa kaikkein pisimmälle vietynä versiona. Näiden lisäksi myös muun muassa Francisco Francon Espanja, Juan Perónin Argentiina tai sodanaikainen Japani on nähty joskus fasistisina, vaikka ne eivät kaikkia fasismin kriteereitä täyttäneetkään. Toisen maailmansodan jälkeen fasistisiksi on kutsuttu äärioikeistolaisia, kommunismia vastustavia liikkeitä, jotka pyrkivät eristäytymään kansainvälisestä yhteistyöstä ja säännöstelevät tiukasti omaa talouselämäänsä.

Tavoitteet

Fasismin sovellutuksilla eri puolilla maailmaa on ollut erilaisia tavoitteita. Joskus ideologia ja käytäntö eivät ole vastanneet toisiaan, vaan ideologisesti vastustettavat asiat olivat käytännössä hyödyllisiä ja tavoitteet käytännössä mahdottomia.

Fasismi on nationalistista, ja siinä vaalitaan ja ihannoidaan oman maan historiaa, kulttuuria ja ominaispiirteitä. Ulkomaita pidetään usein alempiarvoisina ja potentiaalisina vihollisina. Voimakkaimmat fasistiset valtiot pyrkivät valloittamaan vieraita alueita joko taloudellisesta pakosta, maailmankatsomuksen vuoksi, naapurimaiden uhan edessä tai elintilan valloittamiseksi. Sota nähtiin kansakuntaa yhdistävänä voimana. Poliittinen valta ei kuitenkaan ollut armeijalla vaan puolueella, Francon Espanjaa ja Augusto Pinochetin Chileä lukuun ottamatta.

Fasistit tavoittelivat totalitaristista, valtion kontrolloimaa ja puolueen johtamaa valtiota, missä heistä varsinaisesti onnistui vain Adolf Hitler. Muissa fasistisissa maissa puolue-eliitti valvoi kansaa yhdessä armeijan ja poliisin kanssa. Leif Sundströmin mukaan fasismi on sitä totalitaarisempi, mitä pahemmasta kriisistä ja kehittyneemmästä valtiokoneistosta on kyse.

Fasistiset puolueet liittoutuivat porvarillisen eliitin: suurteollisuuden, pankkien, virkamiesluokan ja armeijan kanssa. He sopeutuivat vallankumouksellisuudestaan huolimatta perinteisiin valtarakenteisiin käytännön syistä ja saivat asemastaan epävarman yläluokan kesytettyä tuekseen. Fasistinen talous perustui korporatistiseen kapitalismiin, joka oli valtion valvonnassa. Talous oli usein tähdätty sotaan tai vahvojen asevoimien ylläpitoon.

Piirteet

Keskeiset ominaisuudet

Fasismiin kuuluvista ominaisuuksista on laadittu useita luetteloita, mutta yhteisesti hyväksyttyä yleisen fasismin käsitettä ei ole. Joidenkin tutkijoiden mukaan kaikki fasismin ilmentymät ovat yksittäistapauksia, eikä yleistä fasismin teoriaa siksi voi muotoilla. Eri valtioilla ja hallinnoilla on ollut enemmän tai vähemmän fasistisiksi luokiteltavia piirteitä, mutta yhdessäkään ei ole ollut ideaalityyppisen fasismin vastinetta.

Politiikan tutkijat ovat erimielisiä siitä, tulisiko fasismi nähdä radikaalina yhteiskunnallisena uudistusliikkeenä vai äärikonservatiivisena vastareaktiona 1800-luvun valistusaatteelle. Encyclopædia Britannica huomauttaa, että fasismin tulkinnat tapaavat heijastella tulkitsijan omia arvoja. Sekulaarit liberaalit ovat painottaneet fasismin uskonnollisia juuria, kun taas kristityt tutkijat ovat pitäneet fasismia sekulaarina liikkeenä. Konservatiivit ovat nähneet siinä sosialistisia ja populistisia aineksia, kun taas vasemmisto on katsonut fasismin puolustaneen kapitalismia ja elitismiä. Fasismin kriitikot ovat usein pitäneet sitä syvästi järjenvastaisena liikkeenä, jossa kannattajien viha ja turhautuminen purkautuvat demonisoituja ryhmiä kohtaan. Toisaalta fasismissa on nähty kannattajien järjestelmällinen pyrkimys ylläpitää oman yhteiskuntaluokkansa ja ammattikuntansa etuoikeutettua asemaa, mitä voi pitää rationaalisena poliittisena ohjelmana.

Tutkija Ernst Nolten mukaan fasismin ”minimit” ovat antimarxismi, antiliberalismi, antikonservatismi, johtajaperiaate, puoluevalta ja totalitarismi. Nykyhistorian tutkija Roger Griffinin mukaan fasismi on vallankumouksellista nationalismia, joka on antiliberaalia ja jopa antikonservatiivista. Blamiresin ja Jacksonin (2006) mukaan 2000-luvulla muotoutuva konsensus määrittelee yleismaailmallisen fasismin näin:

»Ultranationalismin vallankumouksellinen muoto, joka pyrkii mobilisoimaan kaikki ”terveet” yhteiskunnalliset ja poliittiset energiat vastustamaan rappion oletettua uhkaa sekä saavuttamaan uudistuneen kansallisen tai etnisen yhteisön. Tähän hankkeeseen kuuluu sekä poliittisen kulttuurin että sitä tukevan yhteiskunnallisen ja eettisen kulttuurin elvyttäminen. Joissain tapauksissa siihen liittyy myös eugenistinen rotuopillinen uudistumisen käsite.»
(World Fascism. A Historical Encyclopedia (2006))

Määritelmien ryhmittely

Fasismin määritelmiä on tutkija Leif Sundströmin (2007) mukaan neljäntyyppisiä. Ensimmäinen ryhmä käsittää fasismin määritelmät siltä kannalta, mitä vastaan fasismi asettuu. Fasismi on antimarxilaista, antiliberaalista, antikonservatiivista, antidemokraattista ja antisemitististä. Lisäksi se kieltää yleiset kansalaisoikeudet, yhteiskunnan moniarvoisuuden ja kansainvälisen oikeuden normit. Tällaiset fasismin negatiiviset määritelmät ovat enimmäkseen ajallisesti sidottuja, kuten marxismin vastustus, joka ei ole enää kovin ajankohtaista.

Toinen määritelmäluokka ovat fasismin ideologiaa ja päämääriä koskevat analyysit. Fasismiin liittyvät autoritarismi, imperialismi, totalitarismi, valtion säätelemä kansantalous sekä uudenlainen kulttuuri-ilmapiiri. Fasismi vastustaa esimerkiksi luokkataistelua, parlamentaarista järjestelmää, ammattijärjestöjä sekä poliittisia puolueita. Natsismi vastusti erityisesti juutalaisuutta, kommunismia ja Versailles’n rauhansopimusta. Fasismiin kuuluu nationalismi, rasismi, valloituspolitiikka, kommunitarismi eli yhteisöaate sekä johtajuusaate.

Kolmas määritelmäluokka tarkastelee fasismia sen tyylin ja organisaation kannalta. Fasismiin kuuluu erityisen ideologiaan sopivan estetiikan suosiminen, massojen yhdentäminen politiikkaan, väkivallan ihannointi ja sen käyttö, maskuliinisuuden korostaminen, nuorison merkityksen korostaminen sekä henkilökohtaisen kutsumuksen painottaminen järjestelmän osana.

Neljännessä ryhmässä ovat erilaiset fasismin nousun selitykset.

Oikeisto–vasemmisto-akselilla

Fasismi on tutkimuskirjallisuudessa luettu äärioikeistoon yhdessä kansallissosialismin ja uusnatsismin kanssa. Tämän pohjana on fasismin ytimeen kuuluva vieraat ainekset ulos sulkeva, militantti nationalismi, kansallisten perinteiden korostaminen ja tasa-arvoajattelun hylkääminen. Lisäksi aatteeseen sisältyvän sosialismin on katsottu vain palvelevan kansallisen yhtenäisyyden ajatusta.

Fasistiset liikkeet ovat liittoutuneet yleensä oikeiston kanssa, mutta sen aatteessa on Stanley G. Paynen mukaan perustavanlaatuisia eroja muihin oikeistoliikkeisiin nähden. Yksiulotteiselle oikeisto–vasemmistoasteikolle fasismi sopii huonosti. Sitä pidetään joskus myös vallankumouksellisena keskustalaisuutena tai vasemmisto- ja oikeistoaatteiden sekoituksena. Esimerkiksi Salòn tasavallassa Mussolinin hyväksymä fasistien puolueohjelma vaati teollisuuden täydellistä kansallistamista neuvostoliittolaisen mallin mukaisesti.

Fasismi ja marxilaisuus olivat aatteellisella tasolla hyvin erilaiset, mutta niiden käytännön sovellutukset muistuttivat toisiaan. Marxilaisuuden alalajeista etenkin stalinismi ja maolaisuus muistuttivat fasismia. Fasismia ja kommunismia yhdistivät esimerkiksi yksi massapuolue, vahva johtajakultti ja eliitin valta, militarismi, suurisuuntainen suunnittelu talouden, tieteen ja kulttuurin alalla, omien kansalaisten valvonta ja kontrolli, sekä keskitetty korporatiivinen talousjärjestelmä. Vastustajat kutsuivat stalinismia ”punafasismiksi”.

Marxilaisen yhteiskuntateorian mukaan fasismi on vastavallankumouksen muoto, mutta jokainen vastavallankumous tai taantumuksellinen diktatuuri ei ole fasismia. Kominternin työvaliokunnan tekemässä erittelyssä vuodelta 1923 sanotaan: ”Fasismi on tyypillinen rappioilmiö, kapitalistisen talouden lisääntyvän hajoamisen ja porvarillisen valtion rappeutumisen heijastuma.” Vuonna 1933 Kominternin työvaliokunta antoi seuraavan määritelmän fasismille: ”Fasismi on finanssipääoman kaikkein taantumuksellisimpien, kaikkein sovinistisimpien ja imperialistisimpien ainesten avoimesti terroristinen diktatuuri.”

Talouspolitiikka

Taloudellisesti fasismi oli sosialismin ja kapitalismin sekä markkinatalouden ja komentotalouden synteesi. Fasistit esiintyivät aatteellisesti yhtä lailla sosialisteina kuin kapitalisteinakin. Fasististen talousjärjestelmien ydin oli puolueen ja valtion ylivalta. Työväestö ja työnantajat järjestettiin omien ammattikuntiensa ja elinkeinoalojensa mukaan saman organisaation alle varsinkin Italiassa, mutta myös Saksassa ja muissa fasistisissa maissa. Saksassa ja Italiassa työttömyys väheni 1930-luvulla. Saksassa tämä tapahtui julkisilla hankkeilla ja yksityisen yritteliäisyyden elvyttämisellä.

Italiassa fasistit harjoittivat varhaisvaiheessa melko vapaata markkinataloutta. Valtion alaisia olivat aluksi poliisi, armeija, veronkanto ja oikeuslaitos. Mussolinin mukaan valtion kuului vastata vain organisaatiosta, mutta ei tuottamisesta. Italialaisen fasisti-ideologi Giovanni Gentilen mukaan fasistisen valtion talousjärjestelmä oli korporatistinen, mikä merkitsi valtion valvomaa mutta keskittymätöntä ja eri sektoreille hajautettua talousjärjestystä, joka salli yksityisomistuksen. Italiassa toimi talouden sektoreista koostuva korporatiivinen parlamentti Consiglio Nazionale delle Corporazione, jossa korkein valta oli suoraan Mussolinin alaisuudessa toimivalla keskuskorporaatiokomitealla.

Natsi-Saksassa talousjärjestys oli eräänlaista autoritaarista kapitalismia, jossa työväestö oli alistettu ja valtio kontrolloi kaikkea taloudellista toimintaa. Ennen valtaannousuaan natsit olivat olleet avoimesti suurpääomaa ja yläluokkaa vastaan, ja he olivat korostaneet työväestön etuja. Natsien valtakaudella suurpääoma ja porvaristo menettivät lopulta vain sen verran vapauttaan, kuin mikä valtion etujen kannalta oli tarpeen. Hitlerin mukaan talouden tuli palvella sodan tarkoitusta.

Uusfasistit ovat 1900-luvun lopulla tapahtuneen kommunismin romahduksen ja liberaalikapitalismin kiihtymisen jälkeen vastustaneet kapitalismin pääomakeinottelua ja puhuneet vahvan valtion aseman puolesta talouspolitiikassa.

Kannattajakunnat

Fasismin kannattajakuntien koostumus vaihteli maittain. Yleisesti ottaen fasismi oli suosituinta alemman keskiluokan piirissä, etenkin suuresta lamasta eniten kärsineiden joukossa. Kansallissosialismi saavutti myös talonpoikien ja keskiluokan suosiota, sillä nämä ryhmät olivat kärsineet eniten inflaatiosta. Italian fasistit saivat tukea syrjäytyneiltä sotaveteraaneilta ja vastavalmistuneilta opiskelijoilta, jotka eivät olleet saaneet työtä. Italiassa fasismi levisi pohjoisesta etelään, missä se lopulta nousi suositummaksi kuin pohjoisessa. Saksassa kansallissosialismi sai suurempaa suosiota pienissä kuin suurissa kaupungeissa. Muualla Länsi-Euroopassa fasismi ei saavuttanut juurikaan suosiota maaseudulla, ja Britanniassa sen suosio rajoittui Lontooseen. Itä-Euroopassa fasistit saivat kannatusta myös maaseudulla, kuten myös Suomessa Lapuanliike. Espanjassa ja Romaniassa fasistien riveissä oli erityisen paljon opiskelijoita. Kansallissosialistien ja Italian fasistien johtoporras oli sen sijaan intellektualismin vastainen. Harva länsieurooppalainenkaan intellektuelli ryhtyi fasistiksi, vaikka saattoikin pitää fasismia Saksaan ja Italiaan sopivana.

Estetiikka

Natsien spektaakkelimainen puoluekokous Nürnbergissä 1934.

Fasismin arvoja ja maailmankuvaa ilmaistiin erityisen voimakkaasti sen estetiikassa, johon kuuluivat kulkueet, univormut ja symbolit. Propagandan ja manipulaation kautta massojen tyytymättömyys ja turhautuminen käännettiin pois niiden todellisista kohteista. Etenkin natsi-Saksassa propaganda, spektaakkelimaiset puoluekokoukset ja lukuisat kansalliset juhlat olivat tärkeässä osassa. Suurten massojen joukkokokousten järjestely oli mahdollista Saksan kaupungistumisen sekä liikenneyhteyksien paranemisen ansiosta, ja mediakontrolli tiedotusvälineiden ja tekniikan kehityksen ansiosta. Natsimytologia otti Saksassa myös osittain uskonnon paikan.

Natsi-Saksassa arvostettiin uusklassistista taidetta ja leimattiin ideologialle vastakkainen taide ”rappiotaiteeksi”. Fasistisessa Italiassa suosittiin kuitenkin myös modernismia.

Kansalaisten valvonta

Fasistisen Italian ja kansallissosialistisen Saksan yhteiskunnat olivat totalitaristisia, etenkin Saksassa, ja päivittäinen elämä oli politisoitunutta. Valtio harjoitti suurimittaista propagandaa ja asetti lukemattomia määräyksiä ja ohjeita kansalaisilleen. Samalla vallanpitäjät kuitenkin välttivät ylimitoitettua kansalaisten elämän kontrolloimista, sillä he katsoivat sen voivan kääntyä itseään vastaan. Saksassa kansallissosialistinen hallinto saattoi myös luottaa järjestelmänsä kansansuosioon. Kansalaiset saivat vapaa-aikanaan pitkälti tehdä mitä halusivat, ja monia määräyksiä noudatettiin melko löyhästi. Saksalaiset lukivat edelleen paljon natsien halveksumaa kirjallisuutta ja kuuntelivat yhdysvaltalaista jazzia. Valtion ja natsipuolueen arvostelu oli kuitenkin kiellettyä ja johti etenkin Saksassa ankariin rangaistuksiin tai vähintään epäilyttäväksi merkitsemiseen. Myös tiettyjen suurten järjestöjen jäsenyyden ulkopuolelle jättäytyminen katsottiin epäilyttäväksi.

Rasismi

Tutkija Leif Sundströmin mukaan fasismi ei välttämättä ole luonteeltaan antisemitististä kuten natsi-Saksassa, mutta kylläkin rasistista: vähemmistöön kohdistuvaa syntipukkiajattelua, joka on tilanne- ja kulttuurisidonnaista. Fasismiin yhdistetään voiman ihannointi, joskus myös vahvojen sosiaalidarvinistinen selviytyminen. Mussolinilla oli joitain rotulausuntojakin, mutta vuonna 1933 hän totesi: ”Rotu! Se on tunne, ei realiteetti: 95 %, ainakin, on tunnetta. En voi koskaan uskoa, että biologisesti puhtaita rotuja voitaisiin osoittaa olevan nykyään olemassa. – – Kansallinen ylpeys ei tarvitse rotuhourailua.”

Syksyllä 1938 Italiassa säädettiin juutalaisvastaiset rotulait, joiden todennäköinen tarkoitus oli miellyttää Hitleriä. Fasistisen liikkeen varhaisvaiheessa sen jäseninä oli juutalaisia.

Suhde uskontoon

Saksalaiset kristityt -liike Luther-päivänä Berliinissä 1933.

Fasismin suhde järjestäytyneeseen uskontoon vaihteli läheisestä yhteistyöstä torjuntaan ja vainoihin. Yleisesti ottaen fasistit välttelivät joutumasta törmäyskurssille yhteiskunnassa vaikutusvaltaisen kirkon kanssa. Kirkosta vaikutteita ottivat esimerkiksi Belgian rexistit ja Romanian Rautakaarti sekä Slovakiaa ja Kroatiaa toisen maailmansodan aikana hallinneet puolueet.

Italian fasistien ja Saksan kansallissosialistien suhde kirkkoon oli ongelmallisempi, ja puolueiden sisälläkin oli vastakohtaisia käsityksiä. Mussolini oli alun perin ateisti ja katolisen kirkon vastustaja. Myöhemmin hän joutui kuitenkin tunnustamaan kirkon merkityksen Italian yhteiskunnassa. Lateraanisopimuksissa vuonna 1929 Mussolini tunnusti Vatikaanin aseman ja myönsi katolilaisuuden valtauskonnoksi vastineeksi siitä, että kirkko teki fasistien kanssa yhteistyötä ja pidättäytyi toimimasta liian laajasti yhteiskunnassa.

Nimellisesti katolilainen Hitler kannatti aluksi ajatusta ”positiivisesta kristillisyydestä” eikä hakenut konfliktia kirkon kanssa. Natsien valtaannousun jälkeen 1930-luvulla puolueen suhde kirkkoon heikkeni niin aatteellisita kuin käytännönkin syistä. Natsit eivät pitäneet kirkon tavoitteesta siunata kaikki kansat rodusta välittämättä. Natsit myös näkivät kansallissosialismin ”poliittisena uskontona”, ja kristillisen kirkon täytyi tunnustaa puolueen ja valtion auktoriteetti. Protestantismi sopi kansallissosialismin kanssa paremmin yhteen kuin katolisuus, ja vuoden 1933 jälkeen protestanttiseen kirkkoon syntyi suuri natsimyönteinen Saksalaiset kristityt -ryhmittymä. Natsien pidemmän tähtäimen tarkoituksena oli lakkauttaa niin kirkko kuin kristinuskokin. Johtavista natseista Alfred Rosenberg pyrki 1930-luvulla nostamaan uutta pohjoismaista uskontoa kristinuskon tilalle. Kirkon asema heikkeni ja papistoa vangittiin. Kirkko tuki natsien ulkopolitiikkaa eikä noussut vastustamaan juutalaisten vainoja. Natsien eugeniikkapolitiikka kohtasi vastalauseita.

Historia

Synty

Fasismi syntyi Euroopassa 1900-luvun alussa. Fasismin syntyyn vaikuttivat ajan monista taloudellisista ja kulttuurisista muutoksista etenkin feodalismin murtuminen ja kapitalismin nousu, teollistuminen, kaupungistuminen, yhteiskunnallinen liikehdintä sekä modernisaation eri muodot. Nämä yhteiskunnalliset uudistukset sekä uudet aatteet nakersivat perinteisen konservatiivisen yläluokan valtaa. Saksassa valistuksen aatteet ja liberalismi eivät olleet saaneet vahvaa asemaa.

Vuosien 1890–1914 välillä Manner-Euroopassa ja etenkin Keski-Euroopassa nousi useita uusia aatteita, teorioita ja kulttuurisia painotuksia, jotka edesauttoivat autoritaarisen nationalismin kasvua. Luottamus rationalismiin ja positivismiin menettivät suosiotaan, ja byrokratian, parlamentarismin ja tasa-arvopyrkimysten vastaisuus lisääntyi. Friedrich Nietzschen, Henri Bergsonin, Sigmund Freudin, Gustave Le Bonin ja Georges Sorelin ajatukset nousivat esiin. Samoin tekivät uusidealismi ja vitalismin uudet teoriat, joihin liittyi suoran toiminnan ja voiman julistaminen perinteisen etiikan sijaan. Uudenlainen skientismi kuten sosiaalidarvinismi rohkaisi rodun, elitismin ja hierarkian oppeja sekä ylisti sotaa ja väkivaltaa. Luonnon ykseyden etsintä voimisti käsitystä biologisesti määräytyvästä kansakuntaidentiteetistä. Tämä vuorostaan lisäsi kurin ja auktoriteetin painotuksia yksilöllisyyden sijaan. Karismaattisen johtajuuden kaipuu lisääntyi yhteiskuntatieteellisissä kirjoituksissa Euroopassa, joka oli ajautumassa ensimmäiseen maailmansotaan.

Ranska

Yksi fasismin esiaste oli Napoleon III:n valtakausi eli Ranskan toinen keisarikunta. 1800-luvun lopulla maan älymystössä syntyi vetoa ääriliikkeisiin, ja fasismin teoreettisia perusteita muotoiltiin. Tietä fasismille raivasi etenkin markiisi de Morès’n piiri. Maurice Barrès puhui ”kansallissosialismista” vaalikampanjassaan 1898, ja Ranskan kansallissosialistinen puolue perustettiin 1903 puheenjohtajanaan François Biétry. Se peräänkuulutti kansallista solidaarisuutta luokkataistelun sijaan ja oli katolinen, antisemitistinen ja antimarxilainen. Myös vuonna 1898 perustettu Charles Maurras’n johtama Action française oli fasismin esitaistelijoita. Action française on nähty perinteisen konservatismin ja fasismin välimuotona. Ennen ensimmäisen maailmansodan radikalisoivaa vaikutusta syntyneet fasismin edeltäjät eivät olleet yhtä jyrkkiä ja muutoshaluisia kuin sotaa seurannut fasismi, ja ne hyväksyivät vielä vallan jakamisen periaatteen.

Fasismi ei koskaan uhannut Ranskan demokratiaa, mikä johtui maan antiautoritaarisesta kulttuuriperinnöstä, Dreyfusin tapauksen aiheuttamasta heräämisestä, sekä siitä, että Ranska oli maailmansodassa voittajien puolella. Fasismi tukahdutettiinkin maassa fasistisluonteisiksi pienliikkeiksi, jotka olivat kuitenkin lukuisampia kuin missään muussa Euroopan maassa.

Italia

Valtiofasismin synty

Italiasta alkoi valtiollisen fasismin historia. Mussolini oli kuulunut Italian sosialistipuolueeseen 1910-luvulla, mutta hänet erotettiin hänen kannatettuaan ensimmäistä maailmansotaa. Marraskuussa 1919 Mussolini perusti kannattajineen Milanossa Italian fasistipuolueen edeltäjän, fasistisen taistelujärjestön Fasci Italiani di Combattimenton. Liike perustui voimakkaalle nationalismille ja militarismille, vaikka se olikin yhä kallellaan vasemmistolaisuuteen. Vielä syksyn 1919 vaaleissa fasistit kampanjoivat varsin vasemmistolaisella yhteiskuntaohjelmalla. Mussolini esimerkiksi lupasi lakkauttaa yleisen asevelvollisuuden sekä taata kansalaisille yksilön- ja ilmaisunvapauden. Ohjelmaan kuuluivat myös kahdeksantuntinen työpäivä ja työntekijöiden osallistuminen tehtaiden toimintaan. Yhtäkään fasistia ei kuitenkaan valittu parlamenttiin, ja vaalitappion jälkeen fasisteista tuli selvästi oikeistolaisempia.

Italia oli sodan jäljiltä taloudellisissa ongelmissa, joita valtio ei kyennyt ratkaisemaan. Vasemmiston vaatimukset kovenivat, mistä seurasi lakkoja ja mellakoita. Maan yläluokka ja porvaristo alkoivat pelätä vasemmistolaista vallankumousta, minkä seurauksena konservatiiviset piirit asettuivat fasistien tueksi. Fasistit saivat yläluokan lisäksi kasvavaa tukea myös ammattiyhdistysväeltä sekä työttömiltä ja talonpojilta. Fasistit ja vasemmistolaiset kuluttivat 1920-luvun taitteessa voimiaan keskinäiseen nahisteluun, mihin fasistit aseistivat avukseen etenkin työttömiä.

1920-luvun alussa porvarihallitus yritti tukahduttaa vasemmiston uhan antamalla fasistien mustapaitojen toimia eräänlaisena puolivirallisena poliisina. Fasistien vaatimukset kuitenkin kasvoivat, ja he käänsivät kurssiaan entistä enemmän oikealle. Vuoden 1921 vaaleissa fasistit saivat 36 edustajaa 535-paikkaiseen parlamenttiin. Vaalien jälkeen Mussolini perusti Kansallisen fasistipuolueen ja asettui sen johtoon. Fasistit olivat lisäksi ottaneet haltuunsa usean paikkakunnan paikallishallinnon armeijan ja virkamieskunnan tuella, mikä mahdollisti heille vapaan toiminnan ja väkivallan käytön. Vuonna 1922 liikkeellä oli jo 300 000 jäsentä.

Valtakausi

Mussolini marssilla Roomaan 1922.

Vuonna 1922 ammattiliitot julistivat Italiaan yleislakon ja maan hallitus erosi. Mussolinille uskolliset miehet marssivat Roomaan, minkä seurauksena kuningas Viktor Emanuel III antoi Mussolinille hallituksen muodostajan tehtävän. Parlamentti antoi Mussolinin hallitukselle selvän tukensa rauhoittaakseen maan. Vastoin odotuksia fasistien hallitus ei jäänytkään lyhytikäiseksi, vaan se onnistui rauhoittamispyrkimyksissään ja kasvatti samalla omaa valtaansa. Vuoden 1924 vaaleissa fasistit saivat vaalijärjestelmän muutoksen ja väkivallan avulla jo kaksi kolmasosaa parlamenttipaikoista. Fasisteja arvostellut sosialistikansanedustaja Giacomo Matteotti murhattiin, mutta Mussolinilla oli yhä kuninkaan tuki. Vuonna 1926 Mussolini kielsi muut puolueet ja lakot ja rajoitti lehdistönvapautta. Poliittisia vastustajia ajettiin maanpakoon, toisinajattelijoita vainottiin, vapaamuurarit ja muut epäilyttävät yhdistykset kiellettiin, ja hallintoa täytettiin fasistisen puolueen jäsenillä.

Vuonna 1929 Italia oli jo fasistien hallitsema yksipuoluemaa, jota myös katolinen kirkko tuki lateraanisopimuksen myötä. Italia ei kuitenkaan ollut totalitaristinen maa kuten Saksa, sillä valtiolliset instituutiot, koulut, taide ja oikeuslaitos säilyivät melko riippumattomina. Antisemitismiäkään ei maassa vielä tuolloin esiintynyt. Fasistien valta oli melko turvattu, sillä Italian teollisuustuotanto, työttömyys, maatalous ja julkinen liikenne olivat kehittyneet 1920-luvulla suotuisaan suuntaan. Fasistit olivat myös onnistuneet taistelussa etelän mafiaa vastaan.

Italiassa ei ollut tuolloin sellaista poliittista konsensusta, joka olisi tehnyt ääriliikkeet vaarattomiksi. Fasistit saivat tukensa etenkin keskiluokasta. Italian fasismille ominaista oli erityisesti nuoruuden ja uutuuden ihannointi, ja se halusi luoda Rooman imperiumin perinteitä kunnioittaen edistyneen, nykyaikaisen ja elinvoimaisen valtion, joka oli sekä siirtomaavaltio että eurooppalainen imperiumi. Kansallisen hengen avulla oli tarkoitus johtaa Italia uuteen suuruuteen. Fasistit loivat maahan korporatistisen järjestelmän, jossa puolue kontrolloi yhteisten organisaatioiden alle järjestäytyneitä elinkeino- ja ammattialoja. Siten he pyrkivät saamaan työväestön kannatuksen, tukahduttamaan luokkataistelun sekä hallitsemaan työväestöä. Fasistit yrittivät teollistaa maatalousvaltaista Italiaa ja pyrkiä omavaraisuuteen, ja he suosivat etenkin raskasta teollisuutta. Fasistit pyrkivät valtiojohtoiseen kapitalismiin muodostamalla epäitsenäisiä ammattiliittoja elinkeinoaloittain. Heidän tarkoituksenaan oli yhdistää eri luokkien intressit, mutta luokat eivät kuitenkaan kokeneet organisaatioita kunnolla omikseen.

Fasistipuolueen ideologia oli melko hajanainen ja päämäärätön sekä salli paikalliset vaihtelut. Mussolinin hallintatapa oli persoonallinen, eivätkä fasistit onnistuneet sitomaan kansaa ideologiaansa samalla tavalla kuin Saksan kansallissosialistit. Italia antautui liittoutuneille vuonna 1943. Mussolini joutui partisaanien surmaamaksi. Sodan johdosta Mussolinin suosio oli jo heikentynyt.

Sodan jälkeen

Sodan jälkeen Italian fasistit muodostivat uuden Italian sosiaalinen liike (Movimento Sociale Italiano, MSI) -puolueen. MSI vältti fasistisen symboliikan käyttöä, sillä Italian tasavallan perustuslaki kielsi fasistiset puolueet. Puolueen alkuperäisessä aatteessa keskeisiä teemoja olivat kommunismin vastustaminen, isänmaallisuus ja kansankunnan ”elinvoiman” puolustaminen. 1950-luvulta 1970-luvulle saakka puolueella oli yleensä noin 25 kansanedustajaa. Vuonna 1994 MSI:n tilalle perustettiin Kansallinen liitto (Alleanza Nazionale, NA), joka pääsi mukaan Silvio Berlusconin hallitukseen. MSI lakkautettiin virallisesti seuraavana vuonna. AN otti selkeämmin etäisyyttä uusfasistiseen perintöönsä.

Saksa

Pääartikkeli: Kansallissosialismi

Saksan kansallissosialistit ottivat merkittäviä vaikutteita Italian fasismista. Natsi-Saksan kansallissosialismia voidaan pitää fasismin äärimuotona. Ideologisesti se perustui nationalismiin ja antiparlamentarismiin, taloudellisesti keskiluokan epätoivoon oman asemansa suhteen, ja psykologisesti nuoruuden ihannointiin ja mystishenkiseen kansalliseen yhteyteen. Sitä erottaa muusta fasismista sen korostettu rotutietoisuus ja rasismi, etenkin juutalaisviha. Fasismiin yleisesti kuuluva sotilaallinen valloitus saikin Saksassa rodullisen ja etnisen puhdistuksen luonteen. Natsismiin kuului myös huomattava johtajakultti, jossa Adolf Hitler (Der Führer) oli samastettu valtioon, ja hänen jatkeenaan toimi vahva puolue, joka kontrolloi kaikkea.

Adolf Hitlerin valtaannousua auttoivat vuosien 1919–1923 talouslama sekä nöyryyttävä Versailles’n rauhansopimus. Porvaristo oli menettänyt varallisuuttaan ja kiinnostui Hitlerin tarjoamasta radikaalista vaihtoehdosta. Hitlerin johtamat natsit nousivat lopulta valtaan vuosina 1930–1933 hyvän vaalimenestyksensä johdosta.

Itävalta

Itävallan kansallissosialistinen puolue perustettiin 1903. Maassa oli pitkät militaristiset ja antisemitistiset perinteet ja sen poliittinen elämä oli antidemokraattinen, antisosialistinen, nationalistinen ja Saksa-sidonnainen. Fasismin aineksena oli myös saksalaisväestön aktivoituminen asemansa puolustamiseksi Itävalta-Unkarin keisarikunnassa. Itävallan natsit saivat 1932 paikallisvaaleissa suurvoiton. Vuonna 1938 Itävalta liitettiin Saksaan, mutta harvat maan kansallissosialisteista nousivat Saksan valtakunnassa korkeisiin tehtäviin.

Espanja ja Portugali

Francon kannattajien mielenosoitus Salamancassa Espanjassa 1937.

Espanjassa ja Portugalissa autoritaariset järjestelmät nousivat valtaan maailmansotien välisenä aikana. Niitä on joskus pidetty fasistisina tai puolifasistisina, natsi-Saksan ja fasistisen Italian läheisinä sukulaisina, tai niissä on vain nähty joitain fasistisia piirteitä. Espanjassa varsinaisen fasismin nousua ehkäisivät etenkin modernisoitumisen keskeneräisyys, kansallistunteen paikallisuus sekä katolilaisuuden valta oikeistossa. Espanjassa valtaan pääsi Francisco Franco ja Portugalissa António de Oliveira Salazar. Francon falangistit eivät saavuttaneet suosiota kansan keskuudessa, sillä heidät koettiin elitistisiksi kaupunkilaisten liikkeeksi. He saivat kuitenkin maassa vallan ottamalla haltuunsa asevoimat ja vakuuttamalla konservatiivit puolelleen laillisuuden puolustajina. Niin Franco kuin Salazarkin säilyttivät valtansa myös sodan jälkeen mutta heidän poliittiset järjestelmänsä hajosivat pian heidän kuoltuaan ja maista tuli demokraattisia.

Muut Euroopan maat

Britannian ainoa merkittävä fasistinen liike oli vuonna 1932 perustettu British Union of Fascists, jota johti Oswald Mosley. Se sai vaikutteita etenkin Italiasta. Puolue ei koskaan noussut Britanniassa merkittäväksi, mutta Mosley oli keskeisessä roolissa myöhemmin 1960-luvulla yleiseurooppalaisen fasistiorganisaation suunnittelussa. Sveitsin, Alankomaiden ja Belgian fasistiset puolueet eivät saaneet valtaa haltuunsa vaaleissa.

Pohjoismaissa fasismi ei saanut merkittävää jalansijaa, ja kaikkien fasististen puolueiden ja liikkeiden kannatus jäi vaaleissa pieneksi. Niiden kannatusta ehkäisi etenkin pohjoismaisen demokratian ja puolueiden mukautumiskyky ja sallivuus, pohjoismaisen suurvalta-ajattelun puuttuminen sekä oikeiston ja vasemmiston kahtiajaon vähäisyys. Suomessa fasistinen liikehdintä oli muita Pohjoismaita voimakkaampaa, mihin vaikutti kansalaissodan synnyttämä kahtiajako, suur-Suomi-aate sekä kommunismin- ja Venäjän-vastaisuus. Merkittävimpiä äärioikeistolaisia järjestöjä olivat Lapuan liike ja Isänmaallinen kansanliike. Norjassa Vidkun Quisling johti 1933 perustettua Kansallista liittoa ja johti Norjaa saksalaismiehityksen aikana.

Itä-Euroopassa oli kaksi merkittävää itsenäistä fasistipuoluetta, Romanian Rautakaarti ja Unkarin Nuoliristi. Myös Slovakiassa ja Kroatiassa fasistit ottivat joksikin aikaa vallan. Itä-Euroopan perinteisten oikeistodiktatuurien vahva asema tekivät kuitenkin fasististen puolueiden nousun vaikeaksi useimmissa maissa. Venäjän keisarikunnassa syntyi 1900-luvun alussa fasistisia äärioikeistolaisia liikkeitä, mutta Neuvostoliiton aikana ne pystyivät toimimaan vain ulkomailla.

Euroopan ulkopuolella

Kehitysmaista on puuttunut fasismin kasvualustana toimineet moderni teollisuusyhteiskunta ja liberalisoitunut poliittinen järjestelmä. Autoritaristinen kehitys on niissä suuntautunut äärioikeistolaiseksi militaristiseksi oligarkiaksi, jossa ei ole kovin paljon fasistisia piirteitä. Myös niiltä puuttunut suurvalta-asema on ehkäissyt fasismin esiintymistä.

Euroopan ulkopuolisista järjestelmistä fasistisia piirteitä on nähty etenkin 1900-luvun alun Japanissa sekä eurooppalaisia perinteitä sodan jälkeen jatkaneessa Latinalaisessa Amerikassa. Sen puolifasistisista diktatuureista lähimmäksi pelkistettyä fasismia ajautui Argentiina, jonka johtajaksi toisen maailmansodan jälkeen nousi Mussolinia ihaillut Juan Perón. Chilessä vaikutti maanosan suurin natsipuolue, joka kuihtui pois 1940-luvulla. Leif Sundström (2007) näkee islamilaisista hallinnoista lähimmäksi fasismia Saddam Husseinin Irakin baath-hallinnon sekä Iranin islamilaisen hallinnon.

Yhdysvalloissa on toiminut monta fasistisesti luokiteltavaa järjestöä ja sodan jälkeenkin avoimesti natsistisia liikkeitä. Valtakunnanpolitiikassa fasistisilla liikkeillä ei kuitenkaan ole ollut merkitystä. Sotien välisenä aikana mustia amerikkalaisia sekä tiettyjä muita etnisiä ryhmiä pidettiin sisäisin uhkina. Valkoisen ylivallan liike Ku Klux Klan vaikutti Adolf Hitleriin.

Joissain afrikkalaisissa hallinnoissa on esiintynyt fasistisia piirteitä, kuten apartheidin aikaisessa Etelä-Afrikassa, Gamal Abdel Nasserin Egyptissä, Muammar Gaddafiin Libyassa, Idi Aminin Ugandassa ja Jean-Bédel Bokassan Keski-Afrikassa.

Fasismi nykyisin

Uusfasismi

Pääartikkeli: Uusfasismi

Leif Sundströmin mukaan fasismi on osoittautunut sitkeämmäksi aatteeksi kuin kommunismi. Fasistinen aate on epämääräinen, mikä on sen heikkous ja vahvuus. Fasismi antaa hyvin erilaisille ihmisille kanavan purkaa katkeruutta ja vihaa.

Uusfasistisiksi kutsutaan toisen maailmansodan jälkeen nousseita fasistisia liikkeitä. Uusfasistisia liikkeitä yhdistää kiihkeä nationalismi, usko valtion voimaan ja kansan puhtauteen, liberaalin parlamentarismin vastustus sekä kommunismin ja kapitalismin vastustus. Uusfasistisilla liikkeillä ei ole ollut historiallisen fasismin kaltaisia kulttiaseman saaneita johtajia kuten Benito Mussolini ja Adolf Hitler. Ne eivät ole myöskään olleet siinä asemassa että olisivat voineet pyrkiä sotaan ja valloituksiin. Niiden keskeinen teema on maahanmuuton vastustaminen.

Fasismi-nimitystä on käytetty joskus sellaisistakin asioista, jotka eivät vastaa käsitteen alkuperäistä merkitystä. Käsitettä on käytetty lyömäaseena tai pilkkanimenä. Vladimir Putinin Venäjän ja Ukrainan ajauduttua konfliktiin vuonna 2013 Venäjän tiedotusvälineet alkoivat kutsua ukrainalaisia fasisteiksi, koska se näki ukrainalaiset länteen kääntyneinä slaavilaisuuden pettureina, jotka halusivat tuhota Venäjän ja sen arvot.

Suomessa äärioikeiston aiheita ovat olleet maahanmuutto, islam, monikulttuurisuus, feminismi ja vasemmistolaisuus. Jotkut äärioikeistolaiset ilmaisivat ennen Ukrainan sotaa pitävänsä Putinin Venäjän konservativismia mahdollisena liittolaisena.

Fasismi politiikan menetelmänä

Propagandaa tutkinut filosofi Jason Stanley pitää fasismia ensisijaisesti menetelmänä, tapana pyrkiä valtaan. Fasisti ei ole ensisijaisesti henkilö, jolla on tietty aate, vaan joka käyttää tiettyä retoriikkaa ja muita menetelmiä vallan hankkimiseksi ja säilyttämiseksi. Stanleyn mukaan fasistisessa politiikassa on kyse vihollisten nimeämisestä, vetoamisesta sisäryhmään sekä totuuden tuhoamisesta ja sen korvaamisesta vallalla. Fasismia voidaan tarkastella asteikkona: joku voi olla politiikassaan enemmän tai vähemmän fasistinen. Stanleyn mielestä fasismi on selkeästi oikeistolaista. Vasemmistopolitiikan ääriversio eli kommunismi tukahduttaa vapauden tasa-arvon nimissä, oikeistopolitiikan ääriversio eli fasismi tukahduttaa vapauden perinteiden ja vallan vuoksi.

Historiallisesti fasistisen politiikan tavoitteena on ollut saada hallitseva väestöryhmä tuntemaan itsensä uhreiksi, saada heidät tuntemaan, että he ovat menettäneet jotakin ja että sen on vienyt tietty vihollinen, yleensä jokin vähemmistöön kuuluva ulkoryhmä tai toinen kansakunta. Fasismi kukoistaa vaikeina aikoina, koska ahdistuksen tunteen voi yhdistää tekaistuun menetykseen. Stanleyn mukaan fasismin esittämä tarina on tyypillisesti se, että liberalismi tai mikä tahansa on tuhonnut yhteiskunnan, ja enemmistöryhmä saadaan tuntemaan vihaa ja katkeruutta asemansa menetyksestä. Fasistisen propagandan torjumisen vaikeus on siinä, että todellisuus on monimutkainen, kun taas myyttinen tarina on selkeä. Sitä on vaikea horjuttaa tosiasioilla.

Stanleyn mukaan totuus on liberaalin demokratian ydin. Liberaalin demokratian kaksi ihannetta ovat vapaus ja tasa-arvo. Valheellinen uskomusjärjestelmä ei voi toteuttaa vapautta. Vapaus tarvitsee tietoa toiminnan perustaksi. Siksi vapauden tuhoamiseksi on tuhottava totuus. Filosofi Hannah Arendt kirjoitti, että jos ihmiset saadaan uskomaan valheeseen, heidät voi vakuuttaa tekemään mitä tahansa.

Stanleyn mukaan Vladimir Putinin kaltaiset nykyajan itsevaltaiset johtajat pyrkivät säilyttämään demokraattisten instituutioiden kulissit, mutta heidän tavoitteenaan on suunnata ne oman valtansa ympärille. Stanley arvioi vuonna 2018, että Yhdysvaltain presidentti Donald Trump harjoittaa fasistista politiikkaa. Se ei vielä tarkoita, että hänen hallintonsa olisi fasistinen hallinto. Trump kuitenkin käyttää selvästi fasistisia tekniikoita kiihottaakseen kannattajakuntaansa ja murentaakseen demokraattisia instituutioita. Republikaanipoliitikot ovat valinneet uskollisuuden Trumpille oikeusvaltioperiaatteen sijaan.

Antifasismi

Pääartikkeli: Antifasismi

Yhdysvaltain holokaustin muistomuseon seinällä on Martin Niemöllerin runo: ”Ensin he tulivat hakemaan sosialistit, enkä minä puhunut mitään, koska en ollut sosialisti. Sitten he tulivat hakemaan ammattiyhdistysaktiivit, enkä minä puhunut mitään, koska en ollut ammattiyhdistysaktiivi. Sitten he tulivat hakemaan juutalaiset, enkä minä puhunut mitään, koska en ollut juutalainen. Sitten he tulivat hakemaan minut, eikä ollut enää ketään, joka olisi puhunut puolestani.”

Katso myös

• Rusismi

Lähteet

• Blamires, Cyprian & Jackson, Paul: World Fascism. A Historical Encyclopedia. Santa Barbara, California: ABC-Clio, 2006. ISBN 978-1-57607-940-9 (englanniksi)
• Hägg, Göran: Mussolini. (Mussolini, 2008.) Suomentanut Heikki Eskelinen. Helsinki: Otava, 2010. ISBN 978-951-1-24127-0
• Kallis, Aristotle A. (toim.): The Fascism Reader. London: Routledge, 2002. ISBN 978-0-415-24358-2 (englanniksi)
• Kunnas, Tarmo: Fasismin lumous. Eurooppalainen älymystö Mussolinin ja Hitlerin politiikan tukijana. Jyväskylä: Atena, 2013. ISBN 978-951-796-933-8
• Laqueur, Walter: Fascism. Past, Present, Future. Oxford: Oxford University Press, 1996. ISBN 0-19-509245-7 (englanniksi)
• Payne, Stanley G.: A History of Fascism, 1914–1945. London: Routledge, 1996. ISBN 978-1-857-28595-6 (englanniksi)
• Sundström, Leif: Fasismi. Helsinki: Like: Suomen rauhanpuolustajat, 2007. ISBN 978-952-471-959-9

Kirjallisuutta

• Garner, Ian: Z-sukupolvi. Venäjän fasistiset nuoriso- ja lapsisotilaat. (Z Generation. Into the Heart of Russia’s Fascist Youth, 2023.) Suomentanut Kyösti Karvonen. Jyväskylä: Docendo, 2024. ISBN 978-952-382-769-1
• Roselius, Aapo & Silvennoinen, Oula & Tikka, Marko: Suomalaiset fasistit. Mustan sarastuksen airuet. Helsinki: WSOY, 2016. ISBN 978-951-0-40132-3
• Stanley, Jason: Näin toimii fasismi. Vastakkainasettelun politiikka. (How Fascism Works. The Politics of Us and Them, 2018.) Suomentanut Tapani Kilpeläinen. Helsinki: Niin & näin, 2022. ISBN 978-952-7189-94-8

Aiheesta muualla

• Kemppinen, Jukka: Jatkuva fasismi. Kemppinen 14.12.2007.