Siirry sisältöön

Mehmed VI

Wikipediasta
Mehmed VI
Kahden pyhän moskeijan suojelija
Osmanien valtakunnan sulttaani
Valtakausi 4. heinäkuuta 1918 – 1. marraskuuta 1922
Edeltäjä Mehmed V
Seuraaja monarkia lakkautettu
Syntynyt 14. tammikuuta 1861
Osmanien valtakunta Konstantinopoli, Osmanien valtakunta
Kuollut 16. toukokuuta 1926 (65 vuotta)
Italian kuningaskunta Sanremo, Italia
Hautapaikka Sulaymaniyya Takiyyan hautausmaa, Damaskos, Syyria
Puoliso Nazikeda Kadın (naim. 1885)
Inșirah Kadın ​(naim. 1905; ero 1909)
Müveddet Kadın ​(naim. 1911)
Nevvare Hanım ​(naim. 1918; ero 1924)
Nevzad Hanım (naim. 1921)
Lapset Münire Fenire Sultan
Fatma Ulviye Sultan
Rukiye Sabiha Sultan
Şehzade Mehmed Ertuğrul
Suku Osmani
Isä Abd-ul-Mejid
Äiti Gülistu Hanım
Uskonto sunnalaisuus
Nimikirjoitus

Mehmed VI, oikealta nimeltään Mehmed Vahdettin tai Mehmed Vahideddin (14. tammikuuta 1861 Dolmabahçen palatsi, Konstantinopoli – 16. toukokuuta 1926 Sanremo, Italia) oli Osmanien valtakunnan viimeinen sulttaani, joka hallitsi vuosina 1918–1922.[1]

Hänen pakotettu luopuminen vallasta ja maanpakoon lähtö vuonna 1922 raivasivat tietä Turkin tasavallan synnylle Mustafa Kemal Atatürkin johdolla vuoden kuluessa.[1]

Suku

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hänen vanhempansa olivat sulttaani Abd-ul-Mejid I ja tämän neljäs vaimo, abhaasialainen Gülistu Kadın (1830–1861). Hänen äitinsä kuoli pian hänen syntymänsä jälkeen ja isä kuoli puoli vuotta myöhemmin. Hänet adoptoi Şayeste Hanim (1838–1912), isän lapseton vaimo. Hänellä oli myös vanhempi sisar Mediha (1856–1928), jonka äidin kuoleman jälkeen adoptoi isän vaimo Verdicenan Kadın (1825–1889).

Prinssi, Şehzade Mehmed Vahdettin vuonna 1909.

Sulttaani

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mehmed VI nousi sulttaaniksi 4. heinäkuuta 1918 velipuolensa Mehmed V:n jälkeen ja pyrki käyttämään valtaa henkilökohtaisesti edeltäjänsä tavoin.[1]

Mudrosin aselevon 30. lokakuuta 1918 ja ympärysvaltojen Istanbulissa 8. joulukuuta 1918 aloittaman sotilashallinnon myötä nationalistis-liberaali Yhtenäisyyden ja edistyksen komitea oli luhistunut, ja sen johtajat olivat paenneet ulkomaille. Sulttaani, joka vastusti kaikkia nationalistisia aatteita ja halusi turvata Osmanien dynastian jatkuvuuden, suostui ympärysvaltojen vaatimuksiin. Hän hajotti parlamentin 21. joulukuuta 1918 ja ryhtyi toimiin nationalistien kukistamiseksi.[1]

Anatoliassa Mustafa Kemalin johdolla järjestäytyvät nationalistit pyrkivät kuitenkin saamaan sulttaanin tuen taistelulleen alueellisen koskemattomuuden ja kansallisen itsenäisyyden puolesta. Neuvottelujen jälkeen sulttaani suostui vaalien järjestämiseen; vaalit pidettiin loppuvuodesta 1919, ja nationalistit saavuttivat enemmistön uudessa parlamentissa. Turkin yhtenäisyyden mahdollisuudesta huolestuneet ympärysvallat laajensivat miehitysaluettaan Konstantinopolissa sekä pidättivät ja karkottivat nationalistit. Sulttaani hajotti parlamentin 11. huhtikuuta 1920, ja nationalistit perustivat väliaikaishallituksen Ankaraan. [1]

Ensimmäinen maailmansota merkitsi tuhoa Osmanien valtakunnalle. Britannian joukot miehittivät sodan aikana Bagdadin ja Jerusalemin, ja useita Turkin maa-alueita Euroopassa joutui Britannian liittolaisten alaisuuteen. San Remon konferenssissa huhtikuussa vuonna 1920 Syyria annettiin Ranskan mandaattialueeksi ja Britannia sai Palestiinan ja Mesopotamian (nykyinen Irak) omiksi mandaattialueikseen. Mehmed VI allekirjoitti Sèvresin sopimuksen 10. elokuuta 1920, jossa Osmanien valtakunta luopui Palestiinasta, Mesopotamiasta, Anatoliasta ja İzmirista. Sopimuksessa Hijazin kuningaskunnasta (nyk. Saudi-Arabiassa) tuli itsenäinen valtio.[1]

Turkkilaiset nationalistit olivat tyytymättömiä sulttaanin hallintoon, joten uusi Turkin hallitus kokoontui Mustafa Kemalin johdolla vuonna 1920 Ankarassa. Uusi hallitus ilmoitti 23. huhtikuuta, että väliaikainen perustuslaki oli luotu ja valta oli siirretty sulttaanilta Turkin hallitukselle. Voitettuaan kreikkalaiset nationalistit hallitsivat Turkkia vakaasti. Suuri kansalliskokous lakkautti sulttaanikunnan 1. marraskuuta 1922.[1]

Maanpako ja viimeiset vuodet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tasavaltalaiset tarjosivat Mehmed VI:lle mahdollisuutta toimia kalifina ilman sulttaanin titteliä, mutta Mehmed kieltäytyi suojellakseen kunniaansa.[2] Mehmed VI luopui valtaistuimestaan 1. marraskuuta 1922 ja astui 18. marraskuuta brittiläiseen taistelulaivaan, joka vei hänet Maltan saarelle. Hän yritti myöhemmin vielä nousta Hijazin kalifiksi, mutta tämä epäonnistui.[1]

Sulttaani asui jonkin aikaa maanpaossa Maltalla, kunnes muutti myöhemmin Italian Rivieralle, jonne Italian kuningas, ja sulttaanin vanha tuttu Vittorio Emanuele III oli tämän kutsunut. Pitääkseen entistä sulttaania silmällä Turkin tasavalta avasi konsulaatin Genovaan. Hän uskoi monarkian palauttamiseen, mutta Turkin tasavallan lakkautettua kalifaatin loputkin sulttaaniperheen jäsenet ajettiin maanpakoon. Mehmed masentui ja rahojen loputtua hän päätyi myymään kunniamerkkinsä.[2]

Vaimot ja jälkeläiset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Tytär Rukiye Sabiha Sultanin hääpäivä vuonna 1920, vas.: tytär Fatma Ulviye Sultan, tyttärentytär Ayşe Hatice Hayriye Dürrüşehvar Sultan, päävaimo Nazikeda Kadın, morsian Rukiye Sabiha Sultan, poika Mehmed Ertuğrul, serkku Abd-ul-Mejid II:n vaimo Şmefendivar Hanıehsuvar.
  • Nazikeda Kadın (1866–1941). Baş kadın (pääpuolisona), ainoa puoliso kahdenkymmenen vuoden ajan. Häntä pidetään viimeisenä Osmanien valtakunnan keisarillisena puolisona. Abhaasi, oikea nimi Emine Marşania. Ennen avioliittoa palveli sisariensa ja serkkujensa tavoin prinsessa Cemile Sultanin hovissa. Mehmed avioitui hänen kanssaan 1885 taivuteltuaan tätä vuoden ajan ja lupasi, että Nazikedasta tulisi hänen ainoa puolisonsa. Hän piti lupauksensa, kunnes Nazikeda synnytettyään kolme tytärtä ei enää kyennyt saamaan lapsia, mikä pakotti Mehmedin ottamaan muita puolisoita miespuolisten perillisten saamiseksi.
  • Inşirah Hanım (1887–1930). Tšerkessi, oikea nimi Seniye Voçibe, Durriaden Kadınin veljentytär; joka oli Mehmed V:n puoliso. Mehmed kosi häntä 1905, jolloin Inşirah kieltäytyi, mutta isä ja veli painostivat hänet suostumaan. Avioliitto ei tehnyt häntä onnelliseksi, mutta oli silti mustasukkainen ja otti avioeron 1909 löydettyään palvelijan tämän asuintiloista. Yritti palata miehensä luo 1922 tämän ollessa maanpaossa, mutta ei päässyt tapaamaan ex-miestään, eikä tälle kerrottu hänen läsnäolostaan. Hän yritti kahdesti itsemurhaa, toisella kerralla hän onnistui hukuttautumalla Niiliin.
  • Müveddet Kadın (1893–1951). Toinen puoliso ja Nazikedan ohella ainoa puoliso, joka sai kadın-arvonimen eli sulttaanin puoliso. Oikea nimi Şadiye Çıhcı. He avioituivat vuonna 1911. Hän synnytti Mehmedille tämän ainoan pojan; pojan kuolema ajoi hänet masennukseen. Mehmedin kuoleman jälkeen hän solmi uuden avioliiton.
  • Nevvare Hanım (1901–1992). Baş ikbal eli sulttaanin ensimmäinen suosikkijalkavaimo. Oikea nimi Ayşe Çıhçı, Müveddet Kadınin sisarentytär. Avioitui Mehmedin kanssa 1918, vaikka Müveddet teki kaikkensa estääkseen liiton. Hän haki avioeroa 1922, kun Mehmed syrjäytettiin ja karkotettiin maasta, ja sai eron 1924. Tämän jälkeen hän avioitui uudelleen.
  • Nevzad Hanım (1902–1992). Toinen ikbal eli sulttaanin suosikkijalkavaimo, viimeinen nainen, josta tuli Osmanien sulttaanin puoliso. Oikea nimi Nimet Bargu. Avioitui Mehmedin kanssa 1921; oli toiminut kalfana (palvelijattarena) Mehmed V:n pojan, Şehzade, prinssi Mehmed Ziyaeddinin hovissa. Mehmedin lempivaimo tämän viimeisinä vuosina, niin suuri suosikki, ettei sulttaanin kerrota koskaan suostuneen eroamaan hänestä. Mehmedin kuoleman jälkeen hän otti takaisin nimen Nimet ja avioitui uudelleen. Toisesta avioliitostaan ​​hän sai pojan ja tyttären. Hän ei koskaan suostunut puhumaan ajastaan ​​sulttaanin puolisona.

Mehmed VI:lla oli neljä lasta:

  • Münire Fenire Sultana (1888 – kaksi viikkoa myöhemmin), äiti Nazikeda Kadıni, kuoli kaksiviikkoisena.
  • Fatma Ulviye Sultana (1892–1967), äiti Nazikeda Kadın. Naimisissa kahdesti, hänellä oli yksi tytär.
  • Rukiye Sabiha Sultana (1894–1971), äiti Nazikeda Kadıni. Meni naimisiin prinssi Ömer Farukin, Abdul Mejid II:n pojan kanssa ja sai kolme tytärtä.
  • Mehmed Ertuğrul (1912–1944), äiti Müveddet Kadıni. Naimaton, ei jälkeläisiä.

Perintö

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Mehmed VI:n hauta Sulaymaniyya Takiyyan hautausmaa Damaskos, Syyria.

Mehmed kuoli 65-vuotiaana valtimotukkeumaan 15. elokuuta vuonna 1926 Villa Mamolyassa Sanremossa, Italiassa. Hänen tyynynsä alta löytyi reseptejä lääkkeisiin, joita hän ei rahan puutteen vuoksi voinut hankkia. Hän oli lähtenyt Turkista vain henkilökohtaisten tavaroittensa ja noin 20 000 punnan kanssa, ilman Osmanien suvun jalokiviä tai omaisuutta. Hän oli velkaantunut avokätisyytensä ja aiemman lankonsa ja avustajansa Zeki Beyn pelivelkojen vuoksi. Mehmedin hauta-arkku haettiin takaisin maksamattomien velkojen takia, mutta lopulta paikalliset keräsivät rahaa arkkuvelan maksamiseen.[2] Hänet haudattiin Sulaymaniyya Takiyyan hautausmaalle Damaskokseen, Syyriaan.

Hänen vanhimmasta serkkupuolestaan, kruununprinssi Abdul Mejidista tuli Turkin kalifi, joka otti nimekseen Abdul Mejid II 9. marraskuuta 1922. Kalifi oli vallassa vuosina 1922–1924, mutta todellinen valta oli Turkin uudella hallituksella.

Kunnianosoituksia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähde:[3][4]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. 1 2 3 4 5 6 7 8 Mehmed VI | Reign of Abdülmecid, Last Caliph & Exile Encyclopædia Britannica. 2023. Viitattu 23.10.2023. (englanniksi)
  2. 1 2 3 Buğra Ekinci, Ekrem: Mighty sovereigns of Ottoman throne: Sultan Mehmed VI Vahideddin Daily Sabah. 28.5.2022. Viitattu 23.10.2023. (englanniksi)
  3. ↑ Öztuna, Yılmaz: Başlangıcından zamanımıza kadar büyük Türkiye tarihi: Türkiye'nin siyasî, medenî, kültür, teşkilât ve san'at tarihi, s. 164. Ötüken Yayınevi, 1978. (turkiksi)
  4. ↑ Alp, Ruhat: Osmanlı Devleti'nde Veliahtlık Kurumu (1908–1922), s. 131–132. (turkiksi)
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Mehmed_VI&oldid=24152873”