Lähdin kerran pikkukylästä kaupunkiin. Siitä saakka olen kaivannut takaisin. Olen haaveillut 10 vuotta maaseutuasumisesta, paluusta rauhaan.
Meitä maallemuutosta haaveilevia on melkein miljoona. Me kaipaamme tilaa, hiljaisuutta ja luonnonläheisyyttä.
Voisi sanoa, että maallemuutto on suomalaisten kestohaave. Me harvoin koemme itsemme urbaaneiksi, ainakin jos vertaa maailman metropoleihin.
Siksi maaseutukuvasto hivelee sieluamme, ja ajatus piilopirtistä metsän keskellä kutkuttaa.
Säännöllisin väliajoin media syöttää tarinoita, joissa maallemuuttaja kertoo löytäneensä todellisen rauhan.
Artikkelit ovat kuin kepun märkä päiväuni. Maaseudulla ihminen on onnistunut irtautumaan kaupunkilaisesta kireydestä ja ymmärtänyt, että tähdet kimmeltävät maalla kirkkaammin.
Maaseudun toinen todellisuus jää näissä jutuissa hehkutuksen varjoon. Samoin se, että maaseutuasuminen on joillekin meistä tavoittamattomissa.
Haaveet ja niiden toteuttaminen ovat vielä kaukana toisistaan.
Korona on lisännyt maallemuutolla hekumointia entisestään. Puhutaan jopa maallemuuttobuumista. Mutta onko mitään buumia oikeasti olemassa?
Tutkija Timo Aro analysoi väitettä blogitekstissään lokakuussa. Lopputulema oli, että buumi on liian räväkkä sana kuvailemaan lievästi kasvanutta kiinnostusta maaseutuasumista kohtaan. Valtaosa muuttoliikkeestä suuntautuu yhä kaupunkeihin.
Puhe maallemuuttobuumista on ongelmallista myös siksi, että maaseutu on jokaiselle erilainen. Se sisältää kaiken Espoon huvilaidylleistä aina Suomen kaukaisimpiin, heinää kasvaviin nurkkakuntiin.
Maaseutu on Nurmijärvi, josta hurauttaa alta aikayksikön Helsinkiin.
Maaseutu on Lappi, eksoottinen valon, varjon ja lumen maa.
Maaseutu on hitaasti himmenevä radanvarsikylä, jossa odotellaan, milloin junat lakkaavat pysähtymästä seisakkeella.
Ja maaseutu on perintöriitojen jälkeen unohdettu, huonosti hoidettu talo keskellä syrjäseudun peltoa.
Eikä maalla asuminen ole aina niin seesteistä kuin useat maaseutua eksotisoivat jutut jaksavat väittää.
Ylen viime vuonna tekemästä verkkokyselystä kävi ilmi, että esteet maallemuutolle ovat ne klassiset: ei töitä, ei palveluita, ei liikenneyhteyksiä. Pitäisi löytää sopuhintainen talo hyvällä sijainnilla, hankkia auto ja tottua siihen, että kylällä juttu kulkee.
Haaveet ja niiden toteuttaminen ovat vielä kaukana toisistaan.
Kun on lapsuudesta saakka katsonut kotiseutunsa näivettymistä, miettii kyllä kaksi kertaa, haluaako rakentaa elämäänsä maalla.
Kunnat hamuavat juuri kaltaisiani aikuisia, joilla on vielä uraa rutkasti jäljellä ja veroja maksettavana.
Kun on lapsuudesta saakka katsonut kotiseutunsa näivettymistä, miettii kyllä kaksi kertaa, haluaako rakentaa elämäänsä maalla.
Kaupungin näppäryys vie mukanaan. On palveluja. On nopeat ja säännölliset julkiset liikenneyhteydet. On erilaisia harrastusmahdollisuuksia. Ja ennen kaikkea: on töitä.
Jokaisella kun ei ole mahdollisuutta etätöihin tai halua ruveta uuden kotikuntansa brändilähettilääksi somessa.
Palveluiden puute ja sijainti on toinen iso syy tarkkaan harkintaan.
Varsinkin naisille maalla asuminen voi olla kinkkistä, sillä heillä on yhä perheissä pääasiallinen vastuu arjen pyörittämisestä. Jos kauppa, päiväkoti, neuvola, koulu ja terveyskeskus ovat kaukana, maaseutu ei enää näytäkään niin houkuttelevalta.
Maallemuutolla on hintansa, jota jokainen unelmoija punnitsee omasta näkökulmastaan.
Ehkä sanot näitä tekosyiksi. Ehkä käsket tarttumaan härkää sarvista ja hankkimaan tönön pikkukylästä.
Ehkä spontaani heittäytyminen maalaiseksi todella mullistaisi pienen elämäni.
Ehkä sanot, että jako maalaishiiriin ja kaupunkilaishiiriin on vanhanaikainen. Moni kun on korona-aikana alkanut pohtia kahden kodin taktiikkaa. Olisi näppärä kaupunkisoppi ja seesteinen maalaiskoti.
Kun nuoret aikuiset eivät tahdo päästä kiinni edes siihen yhteen omistusasuntoon, tällainen ajattelu tuntuu käsittämättömältä luksukselta.
Mutta ihminen nyt varmaan hankkisi mielellään asemapaikan Kuustakin, jos siellä olisi siirtokunta, hyvät etätyöyhteydet, terveyskeskus, automarket, leffateatteri ja oma rauha.
Maallemuuton perimmäinen kysymys onkin siinä, mikä riittää itselle. Ja ainakin vielä moni sietää paremmin kaupungin kuin maaseudun riittämättömyyttä.
Laura Hallamaa
Kirjoittaja on Turussa asuva vapaa toimittaja, joka on asunut viidessä Suomen kaupungissa ja löytänyt niistä jokaisesta myös maaseudun. Onneksi.
Kolumnista voi keskustella 4.3. klo 23.00 saakka.
