Opin jo ala-asteella, että hyvä oppilas on kiltti ja tekee niin kuin käsketään. Mallioppilas ei ota itse tilaa, vaan antaa sitä muille.
Käytösnumero nousi kymmeneen, sillä jos joku sanoi jotain epämukavaa, olin hiljaa ja nielin tunteeni.
Vaikka alakoulussa puhuin vielä rohkeasti, kun oli sanottavaa, niin päästessäni ylä-asteelle olin jo malliesimerkki hyvästä oppilaasta. Puhuin juuri ja tasan silloin, kun sain puheenvuoron. Kun opettaja laittoi minut istumaan häiriköivien poikien väliin tuomaan rauhallisuutta, istuin siinä kiltisti vaikka se vaikeutti omaa keskittymistäni. Käytösnumero nousi kymmeneen, sillä jos joku sanoi jotain epämukavaa, olin hiljaa ja nielin tunteeni.
Olen nyt yliopisto-opiskelijana ja entisenä opiskelijajärjestön puheenjohtajana huomannut, että 10-vuotias Adina sopisi minua paremmin yliopistoon ja työelämään, sillä maailmassa pärjäävät sellaiset tyypit, millainen olin ennen kuin minusta koulutettiin kiltti tyttö. Sellaiset, jotka ottavat tilaa itselleen, puhuvat kun heillä on sanottavaa, pitävät ensisijaisesti omista rajoistaan huolta, eivätkä murehdi liikaa ajattelevatko ihmiset heidän ympärillään, että he ovat kilttejä.
Mutta miksi 22-vuotiaan on vuonna 2022 niin vaikeaa vetää omia rajojaan? Kysyin tätä saman ikäisiltä Instagram-seuraajiltani. Vastaukset eivät yllättäneet, tunnistin niistä itseni.
On vaikea olla menemättä kemuihin jos kaikki odottavat sinne, sillä silloin on vähintään huono ja välinpitämätön ystävä. Pahimmillaan herää pelko siitä, että hylätään, kertoi yksi.
On vaikea olla hyväksymättä lisätyötä, sillä sen ajatellaan kertovan siitä, että on huono tai laiska työntekijä tai opiskelija, sanoi toinen.
Niin. Lupaudumme yli voimavarjojemme ajatellen, että “tämä aihe on minulle tärkeä”, tai pahimmassa tapauksessa “jos minä sanon ei, niin minun paikkani vie joku, joka sanoo kyllä”. Kun ympäröivä maailma vaatii valmistumaan nopeasti ja samalla olettaa jokaisen ehtivän hankkia työkokemusta jo opintojen ohessa, omien rajojen vetäminen tuntuu riskiltä. Huonolta peliliikkeeltä tulevaisuutta ajatellen. On helppo nähdä miksi nuoret palavat loppuun.
Ei kannata ottaa ammatti- tai opiskeluidentiteetikseen sitä, että systemaattisesti rikkoo itse omia rajojaan. Tai että antaa muiden rikkoa niitä.
Olenkin ottanut nuoruuteni projektiksi opetella sanomaan ei.
Ei silloin, kun ei jaksa. Ei silloin, kun sanoisi kyllä vain kohteliaisuudesta. Ei silloin(kin), kun on vain parempaa tekemistä. Sen lisäksi ei pelolle siitä, että ei voisi ottaa tilaa ajatuksilleen, koska ”mitä jos en tiedä tarpeeksi”. Ja lisäksi ”hei toi ei ole ok” tilanteille, joissa joku vie itseltä tilaa, tai tilanteille, joissa olo on aidosti turvaton tai epämukava.
Haluan tällä kolumnilla ravistella, mutta ennen kaikkea muistuttaa:
Vaikka omista rajoista puhuminen ei aina tuo mukanaan kehuja ja hyväksyntää, ja hiljaa pysyminen on usein lyhyellä aikavälillä helpompaa, niinlyhyiden voittojen maailmassa kannattaa katsoa pidemmälle. Ihmiset ovatrajallisia. Me olemme korvattavissa työpaikoilla ja kaikille ja kaikkialla muualla, paitsi meille rakkaille ihmisille. Ei kannata ottaa ammatti- tai opiskeluidentiteetikseen sitä, että systemaattisesti rikkoo itse omia rajojaan. Tai että antaa muiden rikkoa niitä.
Omista rajoista jatkuvasti joustaminen ei ole hyve, tai merkki siitä että on hyvä tyyppi tai työntekijä. Liiallinen kiltteys ja vaikeneminen kuluttaa.
Nyky-yhteiskunnassa parikymppisenä eläminen tuntuu siltä, että on jatkuvasti jäljessä. Siksi on tärkeää oppia jo nuorena, että on itse oma prioriteettinsa. Ei yksikään ihmissuhde, työprojekti tai opintopiste, vaan sinä itse.
On rohkeaa pitää omista rajoistaan kiinni. Väitän, että se tekee meistä jokaisesta lopulta paremman työntekijän, opiskelijan ja ystävän.
Adina Nivukoski
Kirjoittaja on 22-vuotias opiskelija, joka oppi esimiestehtävissä, että uupuminen johtuu jostain muusta kuin laiskuudesta.
Kolumnista voi keskustella 2.2. klo 23.00 saakka.
