Näyttelijäliiton Ilmaisuverstaalla on käynnissä suomalais-islantilainen työpaja. Sillä tutkitaan muistojen, liikkeen ja äänen mahdollisuuksia hahmotyöskentelyssä. Tämänkin kurssin freelancenäyttelijä Marjo Lahti on maksanut omasta pussistaan, vaikka kolmen lapsen äidillä on muitakin rahareikiä. Ammattitaidosta on pidettävä huolta, jos mielii saada töitä.
Lahti, kuten suurin osa freelancenäyttelijöistä, on vapautensa valinnut. Teatterialan järjestöjen kyselytutkimuksen mukaan vain viidennes freelancereista haaveilee vakinaisesta kiinnityksestä VOS-teatterissa. Sitäkin Lahti on kokeillut.
– Olin Kokkolan kaupunginteatterissa neljä vuotta. Kun palasin pääkaupunkiseudulle, niin huomasin, että koko kenttä on muuttunut villiksi länneksi. Rahaa on selvästi vähemmän jaettavaksi ja meitä freelancereita huomattavan paljon enemmän.
Talkootyö ja keventyneet tilipussit ovat yleistyneet muutamassa vuodessa, tuumii Lahti. Hänen mielestään alityöllistäminen on kovan osaamisen haaskaamista: suurimmalla osalla ammattinäyttelijöistä on korkeakoulututkinto, joillain useampi.
– Ihmiset joutuvat ottamaan hyvin paljon sellaisia töitä vastaan, jotka eivät vastaa omaa koulutusta tai osaamista, tai palkkataso on kauhean huono. Se tehdään ihan vain sen takia, että päästäisiin harjoittamaan omaa ammattia.
"Kukaan ei säästy epävarmuudelta"
Tilastot tukevat Marjo Lahden kokemuksia. Viiden vuoden aikana näyttelijöiden vierailutehtävät VOS-teattereissa ovat vähentyneet lähes viidenneksellä. Samaan aikaan vakituisella kiinnityksellä olevien näyttelijöiden henkilötyövuodet ovat vähentyneet yli 10 prosenttia.
Vapaalla kentällä riittää vipinää, mutta rahaa ei ole tullut mistään lisää. Se tarkoittaa näyttelijöille entistä enemmän ilmaisia harjoitusaikoja, talkootöitä ja alle minimin putoavia palkkapusseja.
Kotimainen draamatuotanto, televisioviihde ja elokuvat työllistävät toki teatterin ohella. Näyttelijäliiton toiminnanjohtaja Elina Kuusikon arvion mukaan kuvauspäivät on kuitenkin tiristetty minimiin ja osa näyttelijöiden töistä teetetään esimerkiksi avustajilla. Lisäksi työt jakaantuvat kovin epätasaisesti.
– Tilanne on lyhyessä ajassa muuttunut niin, että edes työllistetyimmät ja suosituimmat näyttelijät eivät voi olla kovin luottavaisin mielin. Epävarmuus tulevaisuudesta ja seuraavista töistä pahenee koko ajan, eikä siltä säästy kukaan.
Ongelman ydin on Elina Kuusikon mielestä rakenteissa. Syiden selvittäminen kaipaisi lisää pöyhintää.
– Kotimainen elokuva vetää ennätysyleisöjä, teattereiden määrä ei ole vähentynyt, ensi-iltoja on näyttämöillä paljon, ja katsojia riittää. Jokin tässä yhtälössä on pielessä.
Toimeentulo haalitaan pienistä puroista
Vuodenvaihteessa julkaistu freelancenäyttelijöiden kyselytutkimus lataa surullisia lukuja. Neljännes vastaajista kertoo olevansa täysin työtä vailla. Vain alle kolmannes pääsee vähintään 3 000 euron kuukausituloihin. Useampi kuin joka kymmenes joutuu selviämään alle 1 200 eurolla kuussa.
Suurituloiseksi pääsee tässä seurassa 80 000 euron vuosituloilla, joihin yltää jokunen huippunäyttelijä hyvänä vuonna. Seuraavana vuonna ei sitten yhtäkkiä olekaan yhtään elokuvaroolia tai merkittävää vierailunäytäntöä. Silloin tulot voivat romahtaa, selventää Näyttelijäliiton Elina Kuusikko.
– Elanto pitää kerätä todella monesta lähteestä: työsuhteista, omilta keikoilta, yrittäjänä, itsensä työllistäjänä, apurahoista ja tekijänoikeustuloista. Sosiaaliturva on aika monelle tarpeen. Ajattele tilannetta, jossa jollain on vaikkapa 17 erilaista työnantajaa, työsuhdetta tai projektia vuoden mittaan. Ja jokainen pitää etsiä erikseen.
Moni hakee lisätienestejä laajentamalla osaamistaan käsikirjoittamiseen, ohjaamiseen ja osaamisensa soveltamiseen, Kuusikko kuvailee.
– Näyttelijät ovat kehittäneet itse ihan uusia toimialoja, he kehittävät alaa ja osaamistaan omaehtoisesti ja omalla kustannuksellaan. Kukaan ei jää kotiin odottamaan, että joku tulisi hakemaan.
Alanvaihto houkuttelee pakon edessä
Osalla näyttelijöistä on turvanaan toinen ammatti. Sen pariin palataan silloin, kun rakkaimmalla lajilla ei kerta kaikkiaan saa laskuja maksettua. Toisesta ammatista on apua myös, kun täytyy itse kehittää itselleen työtä.
Marjo Lahti on toiselta ammatiltaan saattohoitaja. Hän on tarjonnut osaamistaan sosiaali- ja terveyspalveluiden käyttöön.
– Kierrän ensi- ja turvakodeissa varhaisen vuorovaikutuksen esityksellä ja olen ollut Lahden vammaispalveluilla vuorovaikutus- ja läsnäolokouluttajana. Lisäksi opetan liikeilmaisua ja improvisaatiota.
Osan näyttelijöistä toinen ammatti on jo vienyt mukanaan. Alanvaihtoilmiö on ollut tähän asti näyttelijäpiireissä lähes tuntematon. Näyttelijän ammatti-identiteetti on vahva, eikä siitä luovuta kuin pakon edessä. Suunta on huono näyttämötaiteen kannalta, toteaa Näyttelijäliiton Kuusikko.
– Mitä vähemmän on näyttelijöitä, sitä vähemmän on ammatillista osaamista, mistä valita. Se vaikuttaa myös alan ilmapiiriin. Jos aletaan pohtia, kannattaako alalla olla, aletaan pohtia myös sitä, kannattaako tänne edes tulla.
Syypääksi kehnoon työtilanteeseen on esitetty, että näyttelijöitä koulutetaan yksinkertaisesti liikaa. Sitä Kuusikko ei allekirjoita.
– Näyttelijöitä valmistuu vain reilut parikymmentä vuodessa, eikä se ole mitenkään kohtuuton määrä. Se takaa, että joka ikäluokassa on valinnanvaraa.
"Uraa ei voi rakentaa monologeille"
Yrittäjyyttä, oman toiminimen perustamista ja itsensä työllistämistä tarjotaan herkästi taikasauvaksi luovien alojen toimeentulopulmiin.
Oman elämänsä toimitusjohtajaksi ryhtyminen ei ole näyttelijälle ihan yksinkertaista. Vaikka näyttelijä tekisi yhden henkilön esityksen, hän tarvitsee siihenkin yleensä avukseen vähintään valomiehen, selittää Elina Kuusikko.
– Kukaan ei voi rakentaa uraansa pelkillä monologeilla. Esitykseen tarvitaan yleensä tekniikkaa, käsikirjoitus ja vastanäyttelijöitä.
Hankaluuksista huolimatta freelancenäyttelijät tekevät myös omia tuotantoja, keräävät porukan ympärilleen, hakevat avustuksia ja pyörittävät niihin liittyvää byrokratiaa.
Marjo Lahti valmistelee parhaillaan suomalais-islantilaista monitaiteellista projektia Pinnan Alla. Teos syntyy työryhmän prosessina, ja siihen on palanut jo lukematon määrä ilmaisia työtunteja. Apurahaa on saatu vain matkakuluihin.
– Jo siinä vaiheessa, kun apurahaa haetaan, pitäisi olla hirvittävän tarkkaan tiedossa, mitä meinaat tehdä ja pitäisi tietää kaikki yhteistyökumppanit etukäteen. Rahaa pitäisi hakea puolitoista tai kaksi vuotta ennen projektia, eikä se istu prosessikeskeiseen teatteriin. Harjoitusajalta ei välttämättä saa ikinä palkkaa.
"Joutuu koko ajan tekemään sellaista, mitä ei ollenkaan osaa"
Ketterämpien, lyhyemmän varoajan apurahojen lisäksi Marjo Lahti kaipaisi freenäyttelijöiden tueksi ammattituottajia. Tuottajien palkkaamiseen on vaikea saada avustusta, mutta ilman tuottajia esityksiä on vaikea rahoittaa ja myydä. Paperinpyörittämiseen menevä aika on pois luovasta työstä, eikä näyttelijänkoulutus takaa lahjoja markkinoinnin saralla.
– Kun tekee kaiken itse, joutuu tekemään ihan järjettömän paljon sellaista, mitä ei ollenkaan osaa. Haluaisin keskittyä taiteelliseen työhön, joka on ydinosaamistani. Siihen on syynsä, miksi en ole suuntautunut tuottajapuolelle. Tuottajien palkkaamiseen pitäisi olla korvamerkittyä rahaa. Osasyy siihen, että töitä on liian vähän on se, että me emme osaa ollenkaan markkinoida itseämme.
Kyselyn mukaan tuki, jota freelancenäyttelijät eniten kaipaavat, on managerointi. Yksittäinen näyttelijä on heikoilla neuvotellessaan omasta palkastaan, eivätkä elokuva- ja televisiotuottajat ole olleet halukkaita solmimaan työehtosopimusta.
Vaikka koulutusta markkinointiin olisikin, kokee moni näyttelijä itsensä kauppaamisen ahdistavaksi. Niin myös Marjo Lahti.
– Näyttelijä tekee työtä oman persoonansa kanssa ja työstää omia juttujaan myös ryhmässä työskennellessään. Se on hirveän henkilökohtaista. Tuntuu hirveän haastavalta myydä omaa identiteettiään ja luoda itsestään brändiä.
