Olen lapsesta saakka halunnut viettää joulua vanhassa hirsitalossa. Sen tukevien seinien suojaan keräännyttäisiin viettämään aikaa rakkaimpien kanssa, syötäisiin hyvin, laulettaisiin joululauluja, saunottaisiin ja oltaisiin vaan.
Toki tiedän, että tuo idylli toteutuu useammin mainoskuvastossa kuin eletyssä elämässä. Rauha maassa ja ihmisillä hyvä tahto ei aina riitä karkottamaan kiirettä, kohtaamattomuutta ja vanhoja ristiriitoja.
Mietin mikä on se tunne, joka hiipii kaverikseni usein joulun tienoilla. Tunne joka saa minut miettimään muita ihmisiä, jotka kuvitelmissani ja somesyötteeni perusteella viettävät juuri sellaista joulua kuin minä haluaisin viettää.
Arvelen, että tästä tunteesta lienee kirjoitettu juttu jos toinenkin. Laitan hakukoneeseen hakusanan joulukateus. Tulokset jäävät laihoiksi. Hakukone ryhtyy avuliaaksi: ”Tarkoititko kenties käyttää hakusanaa joulukattaus? Vai sittenkin joulukaktus?”
Kateus on monille häpeääkin häpeällisempi tunne.
Ehkä joulukateudesta ei juuri puhuta, koska siihen pätee sama ilmiö kuin muuhunkin kateuteen: Kateus on monille häpeääkin häpeällisempi tunne.
Kun kirjoitin neljä vuotta sitten kateutta käsittelevää tietokirjaa, huomasin, että juuri tuo häpeä vaientaa meidät. Omista kateuden kokemuksista ei puhuta, koska ei haluta leimautua kateelliseksi ihmiseksi.
Esimerkiksi elokuvissa ja kirjallisuudessa kateutta kokeva ihminen esitetään usein katkerana ja pahansuopana. Hän tahtoo painaa toisia alas nostaakseen itseään ylös. Tarinoita kerrotaan tietenkin opetustarkoituksessa: Kateelliselle käy lopulta huonosti.
Ei ihme, että kateus on tunteena aliarvostettu ja väärinymmärretty.
Psykoterapeuttina uskon, että kateutensa tuntevalle voi itse asiassa käydä tosi hyvin.
Kateuden tutkiskelu auttaa huomaamaan, mikä on itselle merkityksellistä ja mitä tällaista omasta elämästä kenties puuttuu.
Kateutta on kahdenlaista. Ensimmäinen kateuden muodoista syntyy tulkinnasta, että se, mitä toisilla on, on itseltä pois. Tällainen kateus motivoi turmelemaan toisen pyrkimyksiä, saavutuksia tai ihmissuhteita, jotta itsestä tuntuisi paremmalta ja omat tavoitteet toteutuisivat.
Toinen kateuden muodoista taas saa ihmisen inspiroitumaan siitä, mitä toisella on ja tavoittelemaan jotain itselle tärkeää. Tällainen kateus ei ole tuhoava, vaan eteenpäin vievä voima.
Kysyn itseltäni, mitä oikeastaan kadehdin, kun kadehdin jonkun toisen jouluidylliä. Ymmärrän, etten kadehdi idylliä itsessään, vaan mieleni siihen liittämiä tunteita ja merkityksiä.
Miltä tuntuu kun on löytänyt ympärilleen lauman, jonka kanssa on mukavaa yhdessä? Millainen on aidosti turvallinen tila, jossa jokainen saa olla sellainen kuin on?
Tämäkin ongelma ratkeaa varmasti jonkun mielestä sillä, että lakkaa vertaamasta omaa jouluaan toisten jouluun. Ohje olisi kelpo, jos sosiaalipsykologiamme ei sotisi sitä vastaan.
Laumaeläiminä koko sosiaalinen olemassaolomme rakentuu näet prosessille, jossa vertaamme itseämme toisiin saadaksemme tietoa ja ymmärtääksemme oman paikkamme laumassa.
On aikamoinen etuoikeus, jos voi viettää täysin omannäköistä joulua.
Toinen ratkaisuehdotus voisi olla se, että päättää tehdä joulusta juuri sellaisen kuin itse haluaa. Kaunis ja kutsuva ajatus kieltämättä.
Lopulta on kuitenkin aikamoinen etuoikeus, jos voi viettää täysin omannäköistä joulua.
Maailma kutsuu meitä uskomaan yksilökeskeiseen mantraan, jonka mukaan elämästään voi luoda juuri sellaisen kuin itse päättää. Todellisuudessa kaikki ei kuitenkaan ole itsestä kiinni.
Tänäkään jouluna moni ei voi valita edes turvallisia läheisiä tai töistä vapaata joulua, hirsitalounelmasta puhumattakaan.
Kateudesta ei pääse eroon, mutta siihen voi tutustua kaverina, joka kertoo omista tarpeista ja toiveista.
Ehkäpä voit tänä vuonna antaa itsellesi aineettoman joululahjan: Pysähdy tutkimaan, mitä kateudella on sinulle kerrottavana.
Emilia Kujala
Kirjoittaja on psykoterapeutti ja tietokirjailija, joka viettää ensimmäistä jouluaan vanhassa hirsitalossa.
