Valtiolle pitäisi säätää velvollisuus ehdottaa neljää työpaikkaa kuukaudessa jokaiselle työttömälle. Pitäisi lähettää kirje, jossa sanotaan, että tässä olis tällainen, miltä kuulostaa? Koska onhan se myös valtion epäonnistuminen, jos ei työpaikkoja ole. Valtio on silloin epäonnistunut sellaisen ilmapiirin ja toimintaympäristön luomisessa, joka tuottaisi innovaatioita, yritteliäisyyttä ja työpaikkoja.
Ellei valtio pystyisi ehdottamaan neljää työpaikkaa, siitä seuraisi sanktioita ja virkamiehen sekä ministerin palkasta pidätettäisiin 30 prosenttia, ja heidän työterveyspalvelunsa jäädytettäisiin. Ellei edelleenkään alkaisi löytyä työpaikkaehdotuksia, virkailija tai ehkäpä koko hänen aikaansaamaton osastonsa tai ministeriönsä, joutuisi pakkolomalle tai uudelleenkoulutukseen.
Toisinpäinhän tämä on todellisuutta.
Luonnollisesti verovaroilla kustannettu palkka katkaistaisiin koulutuksen ajaksi. Silloin voisi toki saada jotain pientä päivärahaa, joka pitäisi anoa erikseen. Päivärahan määrä vähenisi sen mukaan, paljonko sattuisi olemaan omaisuutta.
Kuulostaako absurdilta?
Toisinpäinhän se on todellisuutta: työttömän on haettava neljää työpaikkaa, oli niitä eli ei. Tai muuten nakki napsahtaa!
Voidaan tietenkin sanoa, että ehdotukseni on silkkaa kommunismia. Ei kai valtion tule paapoa kansalaisia tuolla tavalla. Jokainen on velvollinen huolehtimaan itsestään ja ottamaan vastuun omasta toimeentulostaan. Se onkin relevantti huomio. Totta kai terveiden aikuisten ihmisten pitää tehdä juuri niin.
Mutta sopii myös kysyä, miksi meillä sitten on valtion leivissä kymmeniä tuhansia ihmisiä. Kun poliitikkojen käsissä on niin valtava massa osaamista, voisi vähintään odottaa, että sen kirkkaimmat aivot laitettaisiin töihin hoitamaan tätä työllisyysongelmaa – jos kohta myönnettäköön, että onhan tässä eletty hiukan ennustamattomia vuosia monella tavalla.
Mutta silti: mitä valtiovalta – tai hallitus – on tehnyt luodakseen hyvää pössistä? No esimerkiks alentanut yli 100 000 euroa tienaavien verotusta hieman. Kiva. Entä mihin hallitus kuvittelee, että se raha menee? Ostaako varakas ihminen enemmän ruokaa? Vielä yhdet uudet farkut? Jäätelöä kolme litraa entisen kahden sijaan? Ei. Ylimääräinen raha taitaa mennä sijoitusasuntoon, kenties rahastoon, kukaties osakkeisiin.
Köyhältä joka penni palaa suoraan takaisin kiertoon.
Jos varakas ostaa uuden sohvaryhmän olohuoneeseensa, ei se johdu veronalennuksesta, sillä rahaa on joka tapauksessa. Sen sijaan ihminen, joka elää muutenkin niukasti – tai miksei vaikka keskituloisestikin – laittaa tasan kaiken ylimääräisen siihen, että hankkii sen uuden pesukoneen, ostaa ruokaa, lapselle merkkikoulurepun tai käy vihdoin pienellä lomalla Porissa. Joka penni palaa suoraan takaisin kiertoon.
Positiivista ilmapiiriä ei olekaan näkynyt juuri muualla kuin seksitautiklinikoilla. Päinvastoin, ihmisten näkemykset tulevaisuudesta ovat synkkiä. Toivoa pitäisi kuitenkin aina olla, koska siitä versoo hyvää.
Olisi tärkeää kokea olevansa samassa veneessä. Nyt tuntuu, että on vaadittu lähinnä köyhiltä.
Erityisen tärkeää olisi, että ihmiset kokisivat olevansa samassa veneessä. Totta kai siinä veneessä jollain on parempi paikka, ja joku pääsee buffettiin jonottamatta. Mutta olisi tärkeää olla suurin piirtein edes samassa buffetissa. Siksi varsinkin vaikeina aikoina jokaiselta pitäisi vaatia jotain. Nyt tuntuu, kuin olisi vaadittu lähinnä köyhiltä ja vähäosaisilta.
Ehkä meillä tosiaan on jokin joukko ihmisiä, jotka syljeskelevät kattoon ja nostavat pientä työttömyyskorvausta silkkaa laiskuuttaan, mutta ei se joukko tätä maata upota. Sen sijaan meillä on kolmisensataa tuhatta työtöntä, jotka kernaasti menisivät töihin, vaan kun töitä ei ole. Ja jos jotain onkin, niin työn palkalla ei elä.
Mikä siis kelvoksi, kuten kolmevuotias lapseni joskus pulmatilanteessa kysyi. Ratkaisun pitäisi lähteä juuri toivon luomisesta. Se kannustaa yrittämään ja ottamaan riskejä. Koulutus on tietenkin avainasemassa – ja se, ettei epäonnistumisesta heti sakoteta.
Tekemisen meininki nousee arjen tunteesta, että kaikki ovat mukana, eikä kaveria jätetä. Silloin halutaan myös puolustaa yhteisiä arvoja. Ne liittyvät ainakin kulttuuriin, oikeudenmukaisuuteen, toivoon ja tasa-arvoisiin mahdollisuuksiin. Ne ovat arvokkain pääomamme, jota ei sovi hukata sahaamalla kansakuntaa kahtia.
Roope Lipasti
Kirjoittaja on kirjailija, jolla oli valoisa nuoruus, sillä 1980-luvulla töitä oli kosolti tarjolla.
