Pomon hengitys tuntuu kasvoilla asti.
Katse porautuu läpi. Nyt en saa mokata. Mä olen ihan huono. Kohta se huutaa mulle.
Saako esihenkilösi sinussa tällaisia tuntemuksia aikaan?
Management by perkele ei ole tätä päivää, mutta klassisen musiikin kulttuurissa se ei ole aivan tavatonta.
Etenkin sinfoniaorkestereissa paineet ovat kovat. Siellä soittaa muusikoiden eliittijoukko, jolta vaaditaan joka kerta huippusuoritusta.
Moni ei pysty siihen ilman säännöllistä betasalpaaja-lääkitystä, joka rauhoittaa jännitysoireita. Myös kapellimestari on kovilla: ura vie mennessään, ja voi olla, että hän ehtii kunnolla viettää aikaa lastensa kanssa vasta eläkeiän kynnyksellä.
Voiko ihmisiä johtaa niin, että kaikilla olisikin kivaa? Uraansa aloitteleva kapellimestari Vuokko Lahtinen on pohtinut, mitä hyvää lempeä johtaminen voisi tuoda mukanaan.
– Tiedän omasta kokemuksesta, millaista pehmenemistä muusikoissa tapahtuu, kun vaikka joku rohkaiseva kapellimestari tulee orkesterin eteen. Muutos näkyy muusikoissa ja kuuluu myös soitossa, Lahtinen kuvailee.
Salakuuntelu mullisti elämän
Kun Vuokko Lahtinen oli 12-vuotias, uteliaisuus vei hänet salaa seuraamaan Jorma Panulan kapellimestarikurssia.
– Opiskelin Kuopion konservatoriossa viulunsoittoa, ja jostain syystä sain livautettua itseni konserttisaliin. Salissa soi Jean Sibeliuksen kuudes sinfonia. Siinä hetkessä tiesin, että tässä se on – jotain isompaa kuin minä.
Se oli Lahtiselle magneettinen kokemus, joka jäi mieleen kytemään ja vaikutti myöhempiin elämänvalintoihin. Samalla hänelle selvisi, että Suomessa lapset ja nuoretkin voivat päästä kokeilemaan orkesterinjohtoa.
Unelma orkesterin johtamisesta uhkasi hautautua kokonaan
Vuokko Lahtinen vietti lukioajan Jorma Panulan nuorisokapellimestariluokalla, jossa opiskelukaverina oli muun muassa maailmanmaineeseen sittemmin noussut Klaus Mäkelä. Tuolloin ei vielä ollut Lahtisen aika omistautua orkesterin johtamiselle.
– Halusin ensin kehittyä pitkälle muusikkona, asua eri maissa, oppia kieliä ja saada muutenkin elämänkokemusta.
Välillä haave orkesterin johtamisesta meinasi hautautua kokonaan, ja Lahtinen itsekin työnsi unelmaa poispäin. Onneksi läheiset ja Panula muistuttivat häntä siitä.
– Lopulta alkoi orkesterisoittajana tuntua siltä, että piti istua käsien päällä harjoituksissa, kun en meinannut enää pysyä paikallani. En voinut estää enää itseäni. Tunsin vahvasti, että nyt on aika toteuttaa haaveeni.
Lempeys siirtää vuoria
Kapellimestaria on totuttu pitämään orkesterin ehdottomana auktoriteettina. Hänen sanansa on laki ja hänen katseensa voi pelottaa.
Vuokko Lahtinen haluaa murtaa tämän perinteen. Hän uskoo, että pehmeys voi olla johtajuuden todellinen voimavara.
– Silloin kun ihmiset voivat hyvin, he pystyvät täyttämään potentiaalinsa. Kun ihminen tuntee olevansa turvassa, hän avautuu. Silloin hän voi päästää esiin sellaista kapasiteettia, mikä liikuttaa vuoria.
Lahtinen toivoo voivansa olla kapellimestarina pomo, joka orkesterin edessä antaa muusikoille tunteen, että he tulevat nähdyiksi. Silloin muusikot rauhoittuvat ja voivat tehdä parhaiten omaa työtään.
– Se on se, mihin pyrin pitkällä aikavälillä. Että osaisin olla turvallinen, lempeä ja selkeä.
Oma polku alkaa
Vuokko Lahtinen valmistuu Taideyliopiston Sibelius-Akatemiasta tänä vuonna. Kuluvana talvena Lahtinen on jo ottanut tuntumaa työelämään muun muassa Sinfonia Lahden ja Kymi Sinfoniettan edessä.
Hyväksi pomoksi kasvetaan vähitellen.
– Vaatii aika paljon itsetuntoa ja itsensä tuntemusta, että voi olla oikeasti vastuullinen johtaja toisille ihmisille.
Lempeyden vallankumous ei tapahdu yhdessä yössä vaan se tehdään jokaisessa harjoituksessa, kohtaamisessa ja kapellimestarin katseessa.
Vuokko Lahtinen sanookin uskovansa perhosensiipiefektiin.
– Muutos syntyy jo pienissä arjen kohtaamisissa. Silloin, kun johtaja aidosti näkee ihmiset ja antaa heidän olla omia itseään, koko orkesteri voi kukoistaa.
