Mark Gubar vietti kesäpäivää tyttärensä kanssa Linnanmäellä, kun risteilyohjusta muistuttava meteli iskeytyi hänen korviinsa. Gubar heittäytyi maahan. Ääni kuului huvipuistolaite Kingistä.
Kotona hän oli säpsähtänyt jytinään, joka muistutti tykistön ylilentoa. Astioita tiskatessa hän havahtui siihen, ettei muistanut, miten oli päätynyt keittiöön.
Mieli seilasi muistojen ja todellisuuden välillä.
Pahimpien painajaisten keskellä Gubar turvautui alkoholiin.
– Join niin paljon, että sammuin.
Mark Gubar syntyi Virossa ja muutti lapsena Suomeen. Nyt hän on 31-vuotias Ukrainan sodan veteraani. Hän lähti vapaaehtoistaistelijaksi Ukrainaan kaksi kertaa, vuosina 2022 ja 2023.
Gubarilla on osin ukrainalaiset sukujuuret. Hän uskoo vakaasti, että miehen kuuluu puolustaa maataan.
– Oli sellainen jäätävä tyhjyys.
Mark Gubar
Kotiinpaluun jälkeen työtön Gubar tunsi olevansa yksinäinen ja hukassa.
Hän kaipasi taistelutovereitaan, joista oli tullut hänelle kuin veljiä. Arkielämästä puuttui adrenaliini.
– Oli sellainen jäätävä tyhjyys. Ihan sama mitä teit, se ei tuntunut täyttyvän millään.
Euroopassa soditaan, ja Suomessakin elää yhä enemmän ihmisiä, jotka kantavat sotakokemuksia mukanaan. Vapaaehtoistaistelijoiden ja sotaa paenneiden mielissä kriisi voi yhä jatkua.
Gubar on käsitellyt sotatraumojaan terapiassa. Traumaperäisen stressihäiriön oireet eivät kuitenkaan olleet tärkein syy, miksi hän haki apua.
Gubar halusi, etteivät traumaattiset kokemukset määritä sitä, millainen isä hän on lapselleen.
Gubar on sotilas, joka puhuu tunteistaan
Gubar on toinen kahdesta vapaaehtoistaistelijasta, joiden tarinaa seurataan dokumentissa Näkymätön vihollinen.
Näkymätön vihollinen
Ohjaaja Ann-Mari Leinonen seurasi Gubarin elämää läheltä kolmen vuoden ajan.
Leinonen kävi dokumentin teon aikana itsekin Ukrainassa ja näki, miten Gubarista tuli eri ihminen. Gubar oli varoittanut siitä etukäteen.
– Sotilas-Mark ja siviili-Mark ovat tosi erilaisia ihmisiä. Sotilas on tunteeton ja kylmä, että pystyy sotimaan, Leinonen kuvailee.
– Moni ottaa sieltä mukaansa sen sotilaan, Gubar täydentää.
Dokumenttiin on kuvattu Gubarin ja toisen vapaaehtoistaistelijan, Harri Väisäsen, keskusteluja terapeutin kanssa.
Leinosen mukaan synkimmät keskustelut on jätetty dokumentista pois, mutta hän seurasi silti läheltä Gubarin kamppailua mielenterveytensä kanssa.
Rintamalta palannut Gubar kertoo videolla, miten hän kävi terapeutin kanssa läpi itsetuhoisia ajatuksiaan:
Psyykkinen oireilu on tyypillistä sodasta palanneille. Sodan kokeneet -yhdistyksen toiminnanjohtaja Juha Kreus kuvailee, että sota muuttaa aivokemioita täysin. Vaikka itse jäisi henkiin, kokemuksista voi jäädä mieleen ikuinen jälki.
Gubar kertoo, että sotatraumojen ja läheisten menettämisen lisäksi hänellä oli muitakin käsittelemättömiä kokemuksia.
– Olin aina mennyt kaveripiirin mukana. En oikeastaan tiennyt kuka olen.
Mark Gubar kertoo Ylen Elävän arkiston haastattelussa keväällä 2026 hetkistä, jolloin tunsi olevansa hukassa:
Gubarin vaikein vaihe sotatraumojen kanssa kesti yhdeksän kuukautta. Hän korostaa, ettei traumaattisia kokemuksia tarvitse yrittää unohtaa vaan oppia elämään niiden kanssa.
Videolla Gubar vertaa rintamalla oloa taisteluun, jonka hän kävi oman pään sisällä kotona:
Jokainen on itse vastuussa siitä, että käsittelee omat kipupisteensä, Gubar painottaa.
Miesten kyvyllä säädellä tunteita on Gubarin mielestä suora yhteys väkivaltaan.
Tunnetaidot ovat hänen mukaansa avain siihen, että mies kykenee olemaan vastuullinen.
– Jos sulle annetaan veitsi käteen, käytätkö sitä kokkaamiseen vai johonkin, mihin sitä ei saisi käyttää?
Mies voi sekä sotia että halata lastaan
Gubar toivoo, että miehen malliin mahtuisi monenlaisia puolia. Mies voi hänen mukaansa sekä käydä sodassa että halata lastaan ja kertoa, kuinka tärkeä lapsi on.
– Kannetaan vastuuta omista lapsista ja omista virheistä. Aina ei tarvitse olla täydellinen, Gubar sanoo.
Gubar haluaa murtaa puhumattomuuden perinnettä, joka on jatkunut sukupolvesta toiseen. Jatkosodassa yli 15 000 suomalaista miestä joutui psykiatriseen hoitoon.
Sodan murtamat
Sodan jälkeen sairaaloita suljettiin ja traumatisoituneet, ”tärähtäneiksi” kutsutut miehet jäivät kokemustensa kanssa yksin.
Silloin ei ollut aikaa tai mahdollisuuksia puhua tunteista, koska Suomea oli jälleenrakennettava, ohjaaja Ann-Mari Leinonen kuvailee.
Vaikenemisella oli vaikutuksia seuraaviin sukupolviin.
Gubarillakin on siitä omakohtaista kokemusta. Hänen suvussaan on sodittu, ja traumaattisten kokemusten myötä lapsuudenperheessä oli alkoholin käyttöä ja väkivaltaa.
– Moni on valmis kuolemaan lapsensa puolesta. Mutta kun kysytään, oletko valmis elämään lapsesi puolesta, silti viina vie, Gubar kuvailee.
Sen kierteen hän haluaa katkaista.
Omasta itsestä tuli paras kaveri
Gubarin viimeisimmästä paluusta Ukrainasta on alle kolme vuotta. Tällä hetkellä hän kertoo voivansa hyvin.
Arkeen on löytynyt uudenlaista merkitystä.
Gubar käy mielellään puhumassa kokemuksistaan ja posttraumaattisesta stressistä erilaisissa tilaisuuksissa.
Hän haluaa rohkaista apua tarvitsevia nuoria käsittelemään traumaattisia kokemuksiaan ja sitä kautta voimaan paremmin.
Gubar huolehtii itsestään liikkumalla ja pitämällä päivittäin taukoja sosiaalisesta mediasta. Adrenaliinin hakemisen sijaan hän saattaa istuskella tai käydä ajelulla.
– Teen paljon itsetutkiskelua ja luon tavoitteita elämään.
Gubar sanoo viihtyvänsä itsensä kanssa aiempaa enemmän.
– Nykyään olen päässyt siihen pisteeseen, että mulla on päiviä, jolloin haluan vaan olla itsekseni. Musta on tullut itseni paras kaveri.
