Tulevaisuus, jota ei tullutkaan: itäsaksalainen syntetisaattori Subharchord oli aikaansa edellä, mutta historia unohti sen – nyt ihmesoitin tekee paluuta
DDR:n insinöörit rakensivat 1960-luvun alussa elektronisen soittimen, jonka piti valloittaa maailma. Toisin kävi. Jukka Mikkola perehtyi Subharchord-syntetisaattorin tarinaan ja siitä kertovaan uuteen dokumenttielokuvaan.
Viuluja ei kasva puissa, eikä metsistä löydy flyygeleitä. Ne ovat ihmisen rakentamia laitteita, jotka edustavat oman aikansa huipputeknologiaa.
Näin vastasi Bob Moog, legendaarisen Moog-syntesoijan keksijä ja kehittäjä, kun ihmeteltiin miksi hän tahtoi itsepäisesti suunnitella ja rakentaa yhä monimutkaisempia elektronisia soittimia.
Moog sanoi, että elektroniset soittimet ovat looginen jatke instrumenttien aiemmalle kehitykselle. Elektroniikka on nykyajan huipputeknologiaa. Siksi uudet soittimet ovat elektronisia.
Ihminen on ollut hyvin kekseliäs ja sinnikäs luodessaan uusia sähköisiä ja elektronisia soittimia. Niitä on kehitelty innokkaasti jo 1900-luvun alusta lähtien, ja jo niiden nimet ovat kuvaavia:
Telharmonium, Photona, Celluphone, Syntronic, Crea-Tone, Theremin, Ondes Martenot, Pianorad, Novachord, Solovox, Ondioline, Univox, Clavioline, Hellertion, Trautonium, Mixturtrautonium, Melochord, Moog, Buchla, Minimoog.
Joihinkin näistä nimistä olet saattanut törmätä aiemmin, mutta hyvin todennäköisesti et ole koskaan kuullut soittimesta nimeltä Subharchord.
Asialle on hyvä selitys.
Subharchord on todellinen harvinaisuus kaikkien harvinaisten elektronisten soitinten joukossa. Se on soitin, jonka oli tarkoitus valloittaa maailma. Se on soitin, joka oli monin tavoin aikaansa edellä, mutta jonka kohtaloksi näytti tulevan vaipuminen menneisyyden hämärään, jättämättä lähes minkäänlaista jälkeä elektronisen musiikin historiaan.
Onneksi näin ei päässyt käymään.
Huippusoitin, johon kaikkia muita verrattaisiin...
Subharchord oli Saksan demokraattisen tasavallan, DDR:n, yritys nousta johtavaan asemaan uudessa tulevaisuuden taidemuodossa: elektronisessa musiikissa. Subharchordista piti tulla soitin, joka olisi parempi kuin mikään aiempi elektroninen soitin.
Ajatuksena oli rakentaa ylivertainen elektroninen instrumentti, jonka avulla DDR:n nykysäveltäjät saisivat etulyöntiaseman läntisiin kollegoihinsa. Tahdottiin laite, joka häikäisisi teknisillä valmiuksillaan, huippulaatuisella äänellään ja ennen näkemättömällä käyttäjäystävällisyydellään.
Siitä piti tulla myös vientituote, jonka avulla DDR saisi kaivattua ulkomaanvaluuttaa. Siitä piti tulla alan markkinajohtaja ja soitin, johon kaikkia muita tultaisiin vertaamaan. Sen piti mullistaa elektronisen musiikin tuotanto. Aivan näin ei kuitenkaan tapahtunut.
Subharchordin tarina alkaa toisen maailmansodan jälkeisessä Itä-Berliinissä, aivan 1960-luvun alussa. Tuolloin ”elektroninen äänisyntesoija” oli vasta kehitteillä insinöörien aivoissa. Muutamia onnistuneita soitinrakennelmia oli jo tehty, kuten 1955 Yhdysvalloissa valmistunut RCA -yhtiön syntesoija Mark I. Se tosin muistutti enemmän elektronisen musiikin studiota kuin mitään yksittäistä soitinta.
Hienostunein ja monipuolisin siihenastisista elektronisista soittimista oli saksalaisen Friedrich Trautweinin 1930-luvulla kehittämästä Trautoniumista jalostettu Mixturtrautonium. Se oli ainutkertainen ja monimutkainen laite, jonka soittamisen hallitsi vain sen kehittäjä, saksalainen Oskar Sala.
Hitchcock ja elektroniset linnut
Kun Alfred Hitchcock valmisteli elokuvaansa Linnut 1960-luvun alussa, hän tahtoi saada elokuvan linnut kuulostamaan pelottavilta. Ei mitään pirteää siritystä, vaan viiltävää kauhua. Lintujen äänien tuli olla uhkaavia, niiden piti olla teräviä ja tunkeutua katsojan pään sisään.
Tähän tarvittiin Oskar Salaa ja hänen outoa elektronista soitintaan, Mixturtrautoniumia.
Hitchcock tuli joulukuussa vuonna 1962 Länsi-Berliiniin, antoi Oskar Salan esitellä laitettaan ja oli tyytyväinen. Elektroniset linnut olivat juuri sitä, mitä hän oli etsinyt. Itse asiassa ne olivat Hitchcockin mielestä niin tehokkaita, että hän päätti korvata perinteisen elokuvamusiikin vain lintujen äänillä. Ja näin myös tapahtui.
Hitchcockin käydessä Berliinissä se oli sananmukaisesti kahtia jaettu kaupunki. Berliinin muuria oli alettu rakentaa edellisen vuoden elokuussa ja kylmä sota oli käymässä yhä kylmemmäksi. Itäpuolelle ei juuri ollut asiaa.
Jos historian tapahtumat olisivat kulkeneet toisin, Hitchcock olisi saattanut tuolloin päästä Itä-Berliinissä kuulemaan ihmeellistä ja vallankumouksellista soitinta, joka oli kehitetty Mixturtrautoniumin pohjalta.
Tuo soitin oli insinööri Ernst Schreiberin johtaman työryhmän kehittämä Subharchord.
Hammond-urkujen avaruusajan kilpailija
Subharchord perustuu nimensä mukaisesti subharmoniseen äänisynteesiin. Lyhyesti ilmaistuna kyse on tekniikasta, jolla pystytään saamaan aikaan sävelen harmonista yläsävelsarjaa vastaava alasävelsarja, ikään kuin yläsävelsarjan peilikuva, joka koostuu lähtösäveltä matalammista äänistä.
Näitä matalia taajuuksia eri tavoin elektronisesti muokkaamalla saadaan aikaan kaikki soittimen äänet.
DDR:ssä oli, niin ihmeelliseltä kuin se kuulostaakin, äänitutkimukselle omistettu laitos, nimeltään Labor für Akustisch-Musikalische Grenzprobleme (akustis-musikaalisten rajaongelmien laboratorio). Se perustettiin vuonna 1956 DDR:n yleisradion RFZ:n alaisuuteen.
Vuonna 1959 laboratoriossa työskentelevät insinöörit saivat tehtäväkseen kehittää uuden elektronisen soittimen, avaruusajan ihmelaitteen, jolla kuviteltiin tulevaisuudessa olevan laajat markkinat ympäri maapalloa.
Ernst Schreiber patentoi laitteen teknisen idean vuonna 1960 ja esitteli soittimen ensimmäisen prototyypin vuonna 1961.
Kun Subharchordia oli alettu suunnitella 1950-luvun lopulla, oli alkuperäisenä pyrkimyksenä ollut rakentaa kilpailija tuolloin suositulle Hammond-urulle. Hammond oli kehitetty Yhdysvalloissa jo 1930-luvun puolivälin tienoilla ja se oli varsinkin toisen maailmansodan jälkeen valloittanut markkinoita Atlantin molemmin puolin.
DDR:ssä kuitenkin huomattiin pian, että niin kutsuttuun additiiviseen äänisynteesiin perustuvan Hammondin kaltaisen soittimen rakentaminen olisi teknisesti ylivoimainen urakka. Niinpä päätettiin rakentaa subharmoniseen äänisynteesiin perustuva laite, jo olemassa olevan saksalaiskeksinnön Mixturtrautoniumin ja sen edeltäjän Trautoniumin mallin mukaisesti.
Ja koska sekä Trautonium että Mixturtrautonium olivat eriskummallisia ja poikkeuksellisia soittimia, myös Subharchordista tuli sellainen.
Väräjävää, haurasta kauneutta
Vuonna 2021 valmistunut, Areenaan juuri julkaistu Ina Pillatin dokumenttielokuva Subharchord: tulevaisuus jota ei tullut kertoo tämän yli puoli vuosisataa sitten rakennetun ja melkein unohdetun tulevaisuuden soittimen huiman tarinan.
Elokuva on nimensä mukaisesti nostalginen aikamatka tulevaisuuteen, jota ei koskaan tullut, ja ohjaajan synnyinmaahan, jota ei enää ole, kuten Pillat toteaa elokuvassa.
Dokumentissa haastateltu, elektronisiin soittimiin erikoistunut edesmennyt äänisuunnittelija Stephen Howell, joka tunnettiin myös taiteilijanimellä Hollow Sun, luonnehtii dokumentissa Subharchordia sielukkaaksi ja avaruudelliseksi soittimeksi: It has got soul, it has got substance, it has a kind of a spacey quality.
Siinä on sielukkuutta ja substanssia; sen äänessä on jotain, mikä tuo mieleen avaruuden.
Stephen Howell alias Hollow Sun
Ja toden totta: Subharchordin äänessä on samaa väräjävää ja haurasta kauneutta kuin vaikkapa Mellotron-soittimen huiluissa ja viuluissa.
Howell sanoo dokumentissa, että Subharchord on sekä merkittävä keksintö että historiallisesti tärkeä instrumentti, ja hänen asiantuntevan painokkaasta puheestaan on myös peräisin dokumenttielokuvan alaotsikko: A Future That Never Happened. Tulevaisuus, jota ei koskaan tullut.
Howell vertaa Subharchordia perinteisempiin instrumentteihin kuten viuluun, jossa sävelet eivät toistu aina mekaanisesti samanlaisina, vaan päinvastoin ne ovat erilaisia ja muuttuvat soittajasta ja tilanteesta riippuen.
Subharchordin äänillä on samanlainen orgaaninen luonne, Howell sanoo. Orgaaninen on hänen mielestään paras ilmaisu kuvaamaan tuota outoa soitinta.
Helposti lähestyttävä, käyttäjäystävällinen
Supersilent-kokoonpanon eksentrinen kosketinsoittaja Helge Sten (joka tunnetaan sooloartistina taiteilijanimellään Deathprod) ja paremmin taiteilijanimellään Biosphere tunnettu Geir Jenssen hehkuttavat dokumentissa Subharchordin erikoislaatua verrattuna muihin elektronisiin kosketinsoittimiin.
Jenssen ylistää laitteen äänien aidosti vanhanaikaista ominaislaatua – se on jotakin, jota nykyajan digitaalisilla kosketinsoittimilla on mahdotonta tavoittaa.
Tulee myös muistaa, että vähittäismyyntiin tarkoitetut elektroniset äänisyntesoijat olivat Subharchordin valmistuessa vasta tulollaan. Ensimmäistä, puhelinkeskuksen kokoista ja näköistä modulaarista Moog-syntesoijaa saatiin odottaa 1960-luvun loppuvuosiin asti, kuten myös Don Buchlan kehittämää Buchla-syntesoijaa. Ensimmäinen mukana kuljetettavan kokoinen syntesoija, Minimoog, tuli markkinoille vasta 1970-luvun alkuvuosina.
Subharchord on ehkä kaikista myyttisin elektroninen instrumentti. Siinä oli leikkisyyttä ja avoimuutta jo ennen Minimoogia.
Helge Sten alias Deathprod
Subharchord oli monessa suhteessa edistyksellinen soitin. Toisin kuin esikuvissaan, Trautoniumissa ja Mixturtrautoniumissa, siinä oli pianon koskettimisto. Tämä lisäsi laitteen käyttömukavuutta olennaisesti ja teki siitä helposti lähestyttävän kosketinsoittimen. Siinä oli heti jotakin tuttua.
Myös muilta osin laitteen suunnittelu oli käyttäjäystävällinen. Se ei muistuttanut kytkentäjohtojen sotkemaa puhelinkeskusta, vaan sen ulkoasu oli selkeä. Se oli suurin piirtein tavallisen pystypianon kokoinen, hillityn värinen, pianon koskettimistolla ja noin viidelläkymmenellä yksinkertaisella säätönupilla varustettu vakuuttavan näköinen laite.
Kun kuulin sitä ensi kertaa, mieleeni tuli varhainen Kraftwerk.
Geir Jenssen alias Biosphere
Ja Subharchordin koskettimisto oli dynaaminen, kosketusherkkä, eli koskettimen painalluksen voimakkuus vaikutti äänen voimakkuuteen. Subharchordissa oli myös alkeellinen rytmikone.
Nämä ominaisuudet olivat ennenkuulumattomia 1960-luvun alussa. Japanilainen soitinvalmistaja Roland kertoo edelleenkin itsepäisesti tuoneensa markkinoille maailman ensimmäisen kosketusherkän koskettimiston vuonna 1974.
Väärään aikaan väärässä paikassa
Jälkiviisaasti voisi sanoa, että Subharchord keksittiin väärään aikaan ja väärässä paikassa. Maailman valloitus rautaesiripun takaa ja kylmän sodan aikana ei todellakaan ollut kadehdittava tehtävä.
Subharchordista tuli sekä poliittisten että taloudellisten olosuhteiden uhri, ja lopulta näitä tulevaisuuden ihmesoittimia valmistettiin vain seitsemän, kahdeksan tai yhdeksän kappaletta. Tarkkaa määrää ei tiedetä.
Yksi Subharchord oli soittimen kehittämisestä vastanneen Labor für Akustisch-Musikalische Grenzprobleme -laboratorion johtajan Gerhard Steinken hallussa.
Vuonna 1968 tapahtui jotakin, joka oli paitsi odottamatonta, myös tärkeää tuon harvinaisen soittimen tulevaisuudelle. Tuolloin kolme Länsi-Berliinissä työskennellyttä norjalaista päätti matkustaa Itä-Berliiniin, vierailulle Steinken laboratorioon. He tahtoivat nähdä Subharchordin ja kuulla sillä soitettavan.
He näkivät laitteen ja kuulivat sitä, ja tahtoivat viedä soittimen Osloon. Syistä, jotka eivät koskaan ole selvinneet, asia päätettiin hoitaa epävirallisesti. Ja näin onnistuttiin tekemään: Subharchord ilmestyi Norjaan ilman mitään virallista sopimusta DDR:n ja Norjan välillä.
Ehkä mitään sopimusta ei olisi saatu virallisia teitä käyttäen syntymään, kenties asianosaiset ymmärsivät tämän ja osasivat ennakoida tilanteen.
Joka tapauksessa soitin oli nyt lännessä, Norjassa, eikä yhden laitteen puuttumista surtu Itä-Berliinissä. Siellä soittimen kehittämistä jatkettiin kaiken aikaa ja oltiin yhä toiveikkaita sen suhteen, että Subharchord päätyisi pian sarjavalmistukseen ja ennen pitkää soittimia riittäisi kaikille kiinnostuneille.
Soittimen tarina oli ohi – melkein
Sekä taloudellinen että kulttuurinen ilmapiiri kuitenkin muuttui DDR:ssä, ja vuonna 1970 laitteen kehittely ja mahdollinen sarjavalmistus siirrettiin pienelle yksityiselle yhtiölle. Valtio kuitenkin lakkautti tuon firman ennen kuin se ehti valmistaa ensimmäistäkään Subharchordia.
Teknologisen kehityksen fokus oli tuon ajan DDR:ssä siirtynyt muualle, eikä syntesoijan kehittelyä ja valmistusta pidetty enää tärkeänä. Soittimen parissa työskennelleet insinöörit komennettiin muihin tehtäviin, kuten myös laboratorion johtaja Gerhard Steinke. Subharchordin tarina oli ohi. Subharchord unohtui.
Mutta ei aivan kokonaan.
Subharchordin jäljille päästiin vuosituhannen vaihteessa, kun berliiniläinen äänitaiteilija ja muusikko Manfred Miersch tutki elektronisten soitinten historiaa ja törmäsi mainintaan Subharchordista. Hän kiinnostui tuosta unohtuneesta keksinnöstä ja alkoi jäljittää mahdollisesti jäljellä olevia soittimia. Ensimmäisen hän löysi Berliinistä vuonna 2003.
Soitin löytyi DDR:n yleisradion (Deutscher Demokratischer Rundfunk) entisestä lähetyskeskuksesta, jota radion kuunnelmatuotannon tekniikka käytti varastonaan. Laite oli seissyt varastossa käyttämättömänä ties kuinka kauan, sillä koko varaston sisältö oli siirtynyt uudelle omistajalle Saksojen yhdistyttyä vuonna 1990.
Sherlock Holmes -tyyppisen salapoliisityön avulla soittimia alkoi löytyä lisää. Subharchordin prototyyppi löytyi yllättäen Berliinin taideakatemian elektroakustisen musiikin studiosta, jonne se oli 1980-luvun alussa siirretty DDR:n postimuseosta.
Miersch kertoo nettisivuillaan ”seikkailunhaluisesta etsinnästä”, joka johdatti hänet jäljellä olevien Subharchordien jäljille paitsi Berliiniin myös Wieniin ja Trondheimiin.
Heti ensimmäisen Subharchordin löydyttyä vuonna 2003 Miersch julkaisi neliosaisen juttusarjan Subharchordista saksalaisessa Keyboards-lehdessä. Samaan aikaan hän myös avasi Subharchord-teemaisen nettisivuston ja äänitti ensimmäisen kerran musiikkiaan Subharchordilla.
Vuonna 2003 Miersch julkaisi Subharchordilla tekemiään äänityksiä Der Krautopia Sampler -kokoelmalla ja vuonna 2004 lisää Subharchordilla tehtyä musiikkia vinyyli-EP:llä Subharmonische Mixturen mit dem Subharchord.
Dokumenttielokuva arkeologin otteella
Subharchord: tulevaisuus jota ei tullut -dokumentin tehnyt Ina Pillat tapasi elokuvansa charmantin ja asialleen omistautuneen päähenkilön Gerhard Steinken ensimmäisen kerran vuonna 2009. Tuolloin oli jo saatavilla paljon Manfred Mierschin julkaisemaa Subharchord-materiaalia. En tosin tiedä, missä määrin Pillat tunsi jo olemassa olevaa materiaalia aloittaessaan dokumentin teon.
Joka tapauksessa Pillat ei mainitse Mierchiä ja hänen tekemäänsä salapoliisityötä sanallakaan, kuten ei myöskään saksalaisen Das Filter -kulttuuriportaalin vuonna 2016 verkossa julkaisemaa lyhyttä dokumenttielokuvaa Subharchord - An Almost Forgotten Instrument.
Pillat teki dokumenttiaan hitaasti ja ilmeisen hartaasti, yli 12 vuoden ajan, arkeologin otteella. Hän etsi vielä elossa olevia Subharchordin kanssa tekemisissä olleita henkilöitä ja onnistuikin löytämään heitä.
Pillat oli myös kameroineen läsnä, kun norjalainen Biosphere esiintyi soittaen Subharchordia CTM-festivaalilla Berliinissä vuonna 2013.
Subharchord-soundeja voi nyt soittaa itse!
Tätä nykyä olemassaolevat Subharchordit ovat Berliinin Tekniikan museossa, Berliinin taideakatemian elektroakustisen musiikin studiossa, Wienin Tekniikan museossa ja Ringve-museossa Trondheimissa Norjassa.
Viimeksi mainitun laitteen omistaa Norjan Tekniikan museo Oslossa, ja se on lainassa Ringve-museon näyttelyssä. Huhutaan myös yhden soittimen olevan yksityisomistuksessa, tuntemattomalla soitinharrastajalla ja -keräilijällä Bratislavassa, Slovakiassa.
Kaikki Subharchordit eivät ole täydellisessä soittokunnossa, mutta tiettävästi kaikkia museoituja laitteita on pyritty mahdollisuuksien mukaan restauroimaan, kuten myös Berliinin taideakatemian laitetta.
Vuoden 2013 CTM-festivaalin jälkeen Subharchordia on voinut kuulla lavalla, kun Manfred Miersch konsertoi Subharchordin kera vuonna 2016 nykymusiikin festivaalilla Oldenburgissa Saksassa. Vuosina 2018 ja 2019 hän esiintyi Subharchordin kanssa Future Soundscapes -festivaalilla Berliinissä.
Subharchordia voi kuulla myös äänilevyillä. Edellä mainittujen Manfred Mierschin julkaisujen lisäksi Biosphereltä ilmestyi Das Subharchord -niminen julkaisu vuonna 2014. Samana vuonna Manfred Miersch julkaisi oman albuminsa nimeltä The Subharchord.
Ja on tarjolla tuoreempaakin subharmonismia: vuonna 2021 Mierschiltä ilmestyi albumi Subharchord Favourites - Greatest Hits Played On The Magic, Long Forgotten Instrument.
Subharmoniset ideat ovat heränneet henkiin myös instrumenttiteollisuudessa. Kunnianarvoisa Moog Music -yhtiö toi vuonna 2020 markkinoille Subharmonicon -laitteensa, jossa on hyödynnetty sekä Leon Thereminin 1930-luvulla rakentaman Rhytmicon-instrumentin että 1940-luvulta peräisin olevan Mixturtrautoniumin ratkaisuja.
Yli 80 vuoden takaiset ajatukset toimivat edelleen, ja ne ovat nykykäyttäjän näkökulmasta jopa inspiroivia ja uutta luovia.
Ja mikä tärkeintä: nyt kuka tahansa voi tehdä musiikkia Subharchordilla! Wienin Tekniikan museossa olevan ja toimivaksi restauroidun Subharchordin ääniä on samplattu kaikkien tieteen ja taiteen sääntöjen mukaan ja koko äänipaketti on tarjolla vapaasti ladattavana Freesoundin verkkosivuilla.
Enää mikään ei estä Subharchordin uutta tulemista!
Tältä se kuulostaa: Jukka Mikkola soittaa Subharchordin sämplättyjä ääniä
Yllä olevalla videolla kuultavat Subharchordin äänet ovat peräisin Wienin tekniikan museossa olevasta Subharchordista. Äänet samplattiin vuonna 2009 laitteen ollessa esillä Magic Sound Machines -tapahtumassa Hainburgissa, Itävallassa.
Äänet ovat vapaasti tarjolla Freesound.org:in verkkosivuilla.
Samplet ovat kahdessatoista äänitiedostossa, jotka kaikki sisältävät useita soundeja. Äänet ovat editoimattomassa muodossa, joten niiden käyttäminen ja niillä soittaminen vaatii jonkin verran alan harrastusta ja kokemusta samplejen kanssa toimimisesta.
Subharchordin samplet ovat melko eksoottista kuunneltavaa, ne pörisevät ja suhisevat, ja haastavat paikoitellen ns. modernin soundi- ja harmoniakäsityksen.
Lisäksi suuri osa soundeista muuttuu luonteeltaan hyvinkin erilaisiksi, kun niitä soittaa eri oktaavialoista. Sama soundi voi kuulostaa esimerkiksi matalalta rytmiseltä, teknotyyppiseltä pörinältä tai kireältä sähkökitaramaiselta, ujeltavalta soundilta, oktaavialasta riippuen.
Kaiken kaikkiaan Subharchordin soundit ovat hyvin kiinnostavaa tutkittavaa. Ja kun mieleinen soundi on löytynyt äänitiedostosta, se on leikattava erilleen kokonaisuudesta ja editoitava toimivaksi sampleksi.
Editoinnin jälkeen soundi on soitettavissa missä tahansa sampleja soittavassa digitaalisessa äänityöasemassa eli DAW:ssa. Itse käytin Berliinin pellepelottomien Bitwig-sovellusta.
Miksi soitan videolla Ludwig van Beethovenin yhdeksännen sinfonian finaalia? Sinfonia tunnetaan erityisesti sen viimeisestä osasta, jossa kuoro ja solistit laulavat Friedrich Schillerin runoa Ode an die Freude, suomeksi Oodi ilolle.
Ensinnäkin, koska en ole pianisti, tuon kuoro-osuuden melodia on riittävän helppo soittaa yhden sormen tekniikalla. Toiseksi, niin oudolta kuin se vaikuttaakin, tuo Beethovenin viimeisen sinfonian viimeinen osa vie ajatukseni sekä DDR:ään että Berliiniin.
Berliinin muuri murtui marraskuussa 1989. Joulukuussa samana vuonna kapellimestari Leonard Bernstein johti Berliinissä Beethovenin yhdeksännen sinfonian, kahdessa eri konsertissa. Ensimmäinen konsertti oli murtuneen muurin länsipuolella, toinen sen itäpuolella.
Monikansallinen kuoro ja orkesteri oli tarkoituksella koottu sekä Itä- että Länsi-Berliinin, kuten myös kylmän sodan aikaisten miehitysvaltojen Ranskan, Englannin, Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton laulajista ja muusikoista.
Konserttien aikaan maailma ei ollut enää entisellään, eikä Berliini ollut entisellään.
Myöskään Beethovenin yhdeksäs ei ollut entisellään. Nimittäin näihin Berliinin konsertteihin Leonard Bernstein muutti yhden sanan Schillerin runosta.
Sana Freude, ilo, vaihdettiin sanaan Freiheit, vapaus.
Artikkelin kirjoittaja Jukka Mikkola on elektroniseen ja kokeelliseen musiikkiin ja niiden historiaan erikoistunut toimittaja, joka edelleen jaksaa ihmetellä kaikkea ympärillään kuuluvaa. 30 vuotta kestäneen Avaruusromu-tyyppisen aktiviteetin seurauksena äänien tuottaminen ja kuunteleminen ovat olennainen osa hänen olemassaoloaan. Parhaillaan hän tutustuu vetopasuunan soiton alkeisiin.
