Häsän eläkekisat

Hailuoto 2025

Kolmas CACIL ja Latvian mestaruus 2022

💎

Seitsemän vuotta sitten Häsä juoksi metsässä keppiin niin pahasti, ettei siitä oikeastaan pitänyt tulla kisakoiraa. Olin just ehtinyt näkemään sen muutaman kerran ratatreeneissä ja yhden kerran maastotreeneissä. Oli selvää, että radalla ei tarvitse arvokisoista haaveilla, mutta se maastotreeni, sen fiiliksen muistan vieläkin. Odotin innolla tulevaa uraa, koska Häsän tekeminen oli poikkeuksellisen upeaa. 

Sitten vedettiin matto jalkojen alta kunnolla, ”oliko tästä tulossa kisakoira, se ei nimittäin välttämättä kävele enää tuolla jalalla”, sanoi päivystävä kirurgi, kun kotiutti sunnuntaiyönä 23.9.2018 Häsää Yliopistollisesta eläinsairaalasta. Sitä mattoa on vedelty lähes joka vuosi jonkin tapaturman takia, joka kerta on kuntoutettu ja vaalittu ja kohdeltu koiraa kuin jalokiveä. 2019 meni varpaasta tyvinivel, 2020 repesi kohtu synnytyksessä, 2021 osui metsässä jotain polven patellasiteeseen ja koiraa piti pitää remmissä NELJÄ KUUKAUTTA, 2022 meni varvas SMM-maastojen finaalissa. 2023 meni toinen varvas. 2024 ja 2025 eli kaksi vikaa kisakautta on oltu ehjiä. Mutta kisat on rajautuneet ainoastaan hiekalle varpaiden takia, joten kauheasti ei ole käyty.

Derbymaastoissa 2020. Kuva: Harri Nurmela 

Eikä oikeastaan ole haitannut kisaamisen vähyys. Silloin syyskuussa 2018 asioiden tärkeysjärjestystä muutettiin rajusti, kun ei ollut varmuutta tuleeko Häsän lavasta edes arkielämää kestävä. Kokeilla tai koetuloksilla ei yhtäkkiä enää ollutkaan mitään väliä. Olin ollut aika kilpailunhenkinen siihen asti ja ollut hieman pettynyt, jos tulokset eivät aina olleet niin hyviä ja nauttinut myös menestyksestä ja palkintopallilla patsastelusta.

Sitten yhtäkkiä nuo asiat olivatkin täysin toissijaisia. Kun Häsän kuntoutus onnistui täydellisesti, ja saatiin vihreää valoa kisata, olin vain suunnattoman kiitollinen että saan viedä Häsän vieheen perään. En itseni, vaan Häsän takia. Se nimittäin rakasti viehehommia ja sen luonneominaisuudet tekivät siitä ihanteellisen kisakoiran, jolle kisat toivat hyvinvointia, eivät vieneet sitä. 

Rataderby 2020

Radalla käytiin lopulta aika vähän. Jos olisi jaksanut, olisi Häsästä saanut ratavalion, koska se juoksi Hyvinkäätä lukuunottamatta radoilla kv-aikoja. Häsä juoksi tosi hienoja kisoja omalla tasollaan suorittaen ja viimeinen ratakoe Hyvinkäällä sattui olemaan todella mukava ja tasainen lähtö, jossa Häsä sai ensimmäistä (ja samalla vihoviimeistä) kertaa tulla ensimmäisenä maaliin ja vieheelle! 

Uran vika ratakisa Hyvinkäällä 2025. Kuvasi Lauri Vieristö

Maastoissa Häsä oli upea. Vaikka käytiinkin lopulta aika vähän, silti saavutettiin mm:

- Kansainvälinen käyttövalio (kolme CACILIA kahdesta eri maasta, kaikki voitoilla)

- Suomen ja Latvian käyttövalio

- Latvian mestaruus 2020 ja 2022 🥇🥇

- Maastoderbymestaruuspronssia 2020 🥉

- Rataderbymestaruus 5. 2020

- Whippet-Harrastajien maastomestaruuspronssia 2022 🥉

- SMM-pronssia 2022 🥉(reilu 5-vuotiaana, todellakin vanhin podiumilla)

- Kennelpiirinmestaruus 2019 🥇(tässä kisassa oli 36 narttua, joista Häsä oli ensimmäinen CACILin ja SERTin kera)

- Veteraanimaastomestaruus 5. 2025

- paras veteraani Hailuodon maastoissa 2024 ja 2025 🥇 

- 2 x BIF 

Podiumilla Häsä on ollut 11 kertaa (kisoja tuli 12). 

8,5-vuotias Häsä uran viimeisessä startissa Hailuodossa 2025. Kuvasi Lauri Vieristö

 Häsä on juossut jokaisessa maastokokeessa SERTin. Niin myös Hailuodossa 17.10.2025 uransa viimeisissä maastoissa. Lisäksi hän 8,5 vuoden iässä oli whippetien yhdistelmäluokan 🥉./13 ja samalla koko päivän kaikista roduista veteraanien paras, kuten oli myös viime vuonna. Alkuerästä pisteitä 232 ja finaalista tasan samat 232. 

Edelleen Häsä reagoi vieheen liikkeisiin tarkasti, ja vaikka nuoruusvuosien voima ja vauhti onkin iän myötä hieman hiipunut, sen tekeminen on silti joka ikinen kerta ollut upeaa katsottavaa. Maailman ihanteellisin kilpailutettava, joka ei koskaan höyryä vieheen perään turhia ja hallitsee ja tasaa kierroksensa hetkessä. Silti joka ikinen startti puhtaasti ja täydellisesti tehtävään keskittyen, ei mitään epäonnistumisia tai virhearviointeja koskaan. 

Häsä on koirana minulle täydellinen ja maailman rakkain, olisipa sen kisaura jäänyt siihen yhteen maastotreeniin tai ei. Tuntuu, että oltais vielä hyvin voitu jatkaa uraa vinttikoiralajeissa ja silti samalla tuntuu, että kaikki on jo nähty ja saavutettu. Agilitya jatketaan vielä ainakin ensi vuosi. Häsä jää upeassa kunnossa eläkkeelle ja eipä olisi kisauraa voinut radalla ja maastoissa enää paljoa hienommin päättää. 💎

Eläkkeellä. ♥️

Kuva: Nelly Lindqvist 

Hyvinkää 4.10.2025. Kuva Lauri Vieristö 

Hyvinkää 4.10.2025. Kuva: Nelly Lindqvist 

Hailuoto 17.10.2025. Kuva: Lauri Vieristö 

Suonenjoki 2022. SMM-pronssia. 

Vinttikoiralajeista

Kuva: Leevi Halme

Ihan tuossa tuli mieleen herätellä tätä blogia ainakin yhden postauksen verran, koska on melkoinen kyllästyminen tullut nykysomeen ja sen käyttäjiin. 

Vinttikoiraurheilu on yksi rankimmista koiraurheilulajeista, jossa koiralta vaaditaan erinomaista fysiikkaa, kestävyyttä ja henkistä kapasiteettia. Omistajalta vaaditaan vähintään perustason osaamista koiran kunnon ylläpitämisestä, ruokinnasta ja nesteytyksestä. Koiran tulee olla terve mihin tahansa lajiin ja siinä treenaamiseen tai kilpailemiseen. Vinttikoirien rata- ja maastojuoksu on kuitenkin siitä vielä next level homma, että siinäpä koira ei sitten valitsekaan juokseeko se vai eikö se juokse. Paitsi, jos sillä on onnekseen heikompi vietti, ja se keskeyttää kun alkaa tuntua pahalta. Vahvaviettinen koira juoksee jalka poikki koko radan alusta loppuun ja tappaa vielä saaliinkin maalissa. 

Mielestäni vinttikoiralajeja tulisi tarkastella nykypäivänä todella uusin silmin. En voi sietää ajatusta siitä, että koira tuodaan treenaamatta kisoihin selityksellä: "ei se oikein kunnossa ole, mutta kyllä se juoksee, koska sillä on kivaa!" ja sitä että naureskellaan kun koira hyytyy kesken radan tai vetää kuperkeikat vieheelle tullessaan. Me pelataan omia kilpailuviettejämme tyydyttäviä pelejä KOIRALLA. Kyllä, ihan varmasti moni koira nauttii viehehommista ja niistä näkee, että kaikki kisapäivään liittyvä on niiden mielestä kivaa. Omista koiristani käsittelyä lähtökohtaisesti vieraalta huonosti sietävä koira hyppää itse eläinlääkärin pöydälle aidosti rentona ja pomppii riemusta pitkin päivää muutenkin, koska se on ketjuttanut asioita toisiinsa ja tietää pääsevänsä kohta tyydyttämään saaliskäyttäytymistään. Minulla on myös koira, josta nykyosaamisellani näen, että se herkästi stressaantuu huonolla tavalla kisoissa tai treeneissä, jos se joutuu odottamaan liian kauan lähellä rataa. Se ei näytä minun silmiini innokkalta, se näyttää ahdistuneelta ja stressaantuneelta, vaikka se tekee sitä mitä ihminen mieltää innokkuudeksi: haukkuu, sinkoilee ja vetää kohti rataa. Sitä, mitä ihmiset eivät välttämättä näe, on se että koira haukottelee, hilseilee, tärisee ja läähättää, nämä kaikki stressin merkkejä. 

Jokaisessa vinttikoirakilpailussa koira käy eläinlääkärintarkastuksessa ennen alkuerää ja finaalia, tällaista ei ole esimerkiksi tavallisissa agilitykilpailuissa ollenkaan. Eläinlääkäri tutkii koiran läpi ja kuuntelee sen sydämen. Jos koiran syke on epänormaalin korkea tai siltä kuuluu voimakas sivuääni, joka voi viitata sairauteen, eläinlääkärin tulee sulkea koira pois kilpailusta. Samaten, jos koira reagoi esimerkiksi varpaiden tai ranteiden taivutteluun tai siltä löytyy mikä tahansa muu kipeä kohta. Meillä on whippeteissä paljon iän myötä tulevaa läppävikaa ja koiria sydänultrataan seulontatutkimuksina aika paljon. Meillä on myös koiria, jotka menevät ja kisaavat sillä eläinlääkärin tekemällä sydänkuuntelulla koko ikänsä. Meillä on sivuäänettömiä läppävuotoja ja muita sairauksia. Jokainen, joka on käyttänyt koiransa sydänultrauksessa tietää miten eläinlääkärin kanssa voi tarkasti keskustella tuloksista ja niiden vaikutuksesta arkielämään tai harrastuksiin. Omistaja ei määrittele sitä, onko koira jonkin sydändiagnoosin saatuaan kilpailukuntoinen vaan eläinlääkäri on sitä varten. Meillä ei ole kellään mahdollisuuksia ultrata koiria vuosittain tai jopa puolivuosittain varmistaaksemme, että sen sydän on niin terve, että koira voi kilpailla tai treenata fyysisesti rankkaa, vaikkakin todella lyhytkestoista lajia. Siksi meidän tulee pystyä luottamaan siihen, että kisaeläinlääkäri saa kiinni jos koiralla kuuluu niin voimakas sivuääni, ettei sitä uskalla päästää kilpailemaan. 

Itse suosisin sitä, että jokainen vinttikoira olisi myös luustokuvattu ennen viehetreenien ja kisojen aloittamista. Kuten jo aiemmin todettu, whippet juoksee vieheen perässä vaikka jalka poikki. Se juoksee vieheen perässä myös sököllä luustolla. Ihmisten on valtavan vaikea tunnistaa koirilta kipukäytöstä tai edes ontumisia. Siksikin on hyvä ja tärkeää käyttää koiraa ammattilaisella huollossa säännöllisesti, jotta joku ulkopuolinen tarkastelee koiran fysiikkaa ja kertoo siitä osaamattomallekin omistajalle. Ei meistä jokaisen tarvitse olla joka alan ammattilaisia, mutta koiriemme hyvinvoinnista olemme vastuussa. 

No mites sitten se puoli, mitä ei voi koiranetin kirjaimin mitata eli se koiran henkinen kapasiteetti? Ihan yhtä väärin on tuoda vieheen perään fyysisesti sairas koira kuin sellainenkin, joka ei henkisesti kestä lajia tai esimerkiksi matkustamista. Mutta tottakai tämä on hyväksytympää, kuin sellaisen koiran kisauttaminen jolla on koiranetissä joku muu luku kuin A tai 0. Ihmisen on helppo tarkastella mitattavia ominaisuuksia. 

Omista koiristani nuorin on sellainen perus "viehehullu" eli se menee vieheestä kierroksille ja ajaa todella kovalla intensiteetillä. Ratakisaamaan se tuskin tulee silti ikinä, vaikka nykyään olisi kivoja lähtöjäkin tarjolla kaikenvauhtisille, koska rataympäristö on sille liian vaikea. Sen kanssa on mahdoton odotella omaa vuoroa yhtään minuuttia radan varrella, ja mistään metsästä suoraan starttiin juokseminen ei onnistu, koska se kuulee vieheen jatkuvan pörräyksen. Maastokokeissa koirat viedään starttiin sillä aikaa, kun viehe palautetaan ja sahan äänen puuttuminen on hyvä rauhoittava tekijä koiralleni. Radalla tätä ei ole, koska seuraavien tulee olla odottamassa vähintääkin kuuloetäisyydellä radasta. On minulla rataympäristössä sekopäisiä koiria aiemminkin ollut, mutta en ole kaikista tajunnut kuin vasta jälkikäteen miten stressaantuneita ne olivat. Ei toki kaikki, on ollut sellaisiakin koiria jotka eivät vaan malttaisi odottaa mutta eivät ilmennä selkeää stressiä, enemmänkin turhautumista. 

Samalla tavalla kuin fyysisessä terveydessä on eri tasoja on sitä myös henkisellä puolella, tärkeintä on pohtia miten tämä asia vaikuttaa koiran hyvinvointiin nyt ja pidemmällä tähtäimellä. Sairaslomalta palaava tai ylipainoinen koira ei voi hyvin, jos se laitetaan vieheen perään. Edelleen, kun se ei voi valita vaan se juoksee ns henkensä edestä. Kokeilepa joskus itse, juosta niin että tulee verenmaku suuhun ja sittenkään et vielä saa lopettaa. 

Viehehommat eivät ole leikkiä eivätkä ne ole temmellyskenttä meille ihmisille oman kilpailunhimon tyydyttämiseksi. Meidän tulisi aina harkita, onko koira siinä kunnossa että sen voi viedä äärimmäiseen suoritukseen. Jos itseä mietityttää, eläinlääkäri osaa kyllä kertoa. Ulkopuolelta meidän ei kuitenkaan tarvitse arvioida jonkun toisen koiran kykyä tai omistajan motivaattoria osallistua kokeeseen, tai jos oikea aito huoli herää, on tarpeen jutella omistajan kanssa suoraan. On niin helppoa arvostella ja nostaa itseään muita paremmaksi alentamalla toisia somekeskusteluissa. On ihan ok, jos joku on sitä mieltä että koiran kisaura loppuu läppäsairausdiagnoosiin, vaikka kardiologi sanoisi että mitään ei tarvitse toistaiseksi rajoittaa. Samalla tavalla on ihan ok kuunnella sitä eläinlääkäriä ja viedä koira kokeeseen, jos se muiltakin osin on kunnossa ja kykenevä äärimmäiseen suoritukseen. Onneksi jokainen saa valita kumman tien valitsee ja onneksi meillä on asiantuntijoita, joiden kanssa keskustella niistä asioista, joissa ei itse olla ammattilaisia. On hyvä muistaa myös, että se tutkimaton koira ei ole yhtä kuin terve. 

Miksi me harrastetaan vinttikoiralajeja? On ihana nähdä oma koira tekemässä sitä, mihin se on luotu ja missä sen silmät loistavat. On mukava saada sen suorituksesta arviointi. On tärkeää jalostuksen näkökulmasta nähdä koiran ominaisuuksia vieheen perässä ja kisaympäristössä. Onhan se myös kivaa tiettyyn rajaan asti patsastella siellä palkintopallilla tai saavuttaa niitä ruusukkeita ja kirjaimia nimen eteen, joista koira ei tiedä yhtään mitään. Ihminen on jahtaamassa sertejä tai liinoja seinälle, koira on jahtaamassa viehettä. Sitten, kun huomaa tarpeeksi menestyttyään ettei se seuraava päivä mestaruustittelin jälkeen ole edellistä kummempi, ei sillä voittamisellakaan ole enää niin väliä. Koira oli ihan sama eilen mitä se on tänään. 

Se on kuitenkin fakta, että koiraharrastusten tulisi lisätä koirien hyvinvointia eikä päinvastoin. Myös vinttikoiralajien kanssa olisi hyvä tarkastella todella kriittisesti sitä, lisäänkö tällä koirani hyvinvointia vai pelkästään omaani. Tämänkin lajin kanssa käy varsinkin alkuvuosina niin, että menee vähän överiksi. Koira on mahdollisimman monessa kisassa ja treenissä, on koukuttavaa nähdä oma koira vetämässä ihan hurjaa vauhtia vieheen perässä ja on mukava kokea yhteisöllisyyttä muiden harrastajien kanssa. Pyytäisin silti jokaista hetkeksi pysähtymään ja pohtimaan, onko joka treeni vieheen perässä pakollinen koska se tosiaan on koiralle pakote. Omaehtoisesti liikkuen koira voi itse valita tahdin, jos sinä päivänä onkin vähän lihakset jumissa tai muuta pientä vaivaa. 

Lopulta päivien päätteeksi tärkeintä on se, että sekä koira että omistaja on aidosti molemmat voineet nauttia harrastuksen parissa ja koira on pystynyt suoriutumaan suoritteista loukkaantumatta ja sillä on hyvät lähtökohdat palautua suoritteesta. 

Kuva: Lauri Vieristö

Sen lisäksi, että toivon jokaisen miettivän lisääkö harrastus koirani hyvinvointia, toivon myös että jokainen miettii miten kohtelee muita ihmisiä harrastuksen parissa. Harrastuksen on tarkoitus tuoda myös ihmiselle itselleen hyvää mieltä ja jatkuva pahan ajatteleminen tai puhuminen muista ei lopulta suinkaan huononna mitään muuta kuin sitä omaa mieltä ja hyvinvointia. 

"Niin muista silti että viha ja sen patoaminen ei tuhoo toista

Vaan se tuhoaa sun oman sydämen."

Häsä

 Koska voin, aion kirjoittaa tänne muistoksi fiiliksiä ja tunnelmia niistä ajatuksista, kun vieressä sohvalla nukkuu minun ensimmäinen kansainvälinen käyttövalio. 

Häsä oli muutaman kuukauden ikäinen, kun se juoksi ensimmäisen kerran pidemmän pätkän käsivieheellä. Täältä blogistakin taitaa löytyä postaus siitä, miten ihastelin ja ihmettelin sen tekemistä, olemusta, asennetta ja asentoa jo siinä iässä. Jotain itselleni ennennäkemätöntä. Vaikka minulla oli kuitenkin jo melkoisen taitavia koiria ollut useampi sitä ennen. Sen fysiikka ja asenne muutenkin liikkuessa esimerkiksi metsässä oli pienestä asti ihailtavaa. 

Häsä oli juuri tullut kisaikään, kun se pääsi juoksemaan Hyvinkäälle maastotreenin siskonsa Supin kanssa.  Veto oli ihan hurjan hieno. Muistan sen edelleen kuin eilisen ja tiesin siitä päivästä, että käsissäni on timantti myös tällä saralla. 

Ensimmäisen kisastartin esti kuitenkin paria päivää ennen alkanut kiima ja siitä muutama päivä eteenpäin koko maailma pysähtyi: Häsä loukkasi itsensä vakavasti metsässä juostessaan keppiin, joka repi siltä lavan etuosan niin pahasti, että meni nahan lisäksi kaksi lihasta kahdesta kerroksesta. Tikkejä oli 22. Mitään takeita ei ollut mistään. Juuri suuria odotuksia antanut tuleva kilpaura täyttä vauhtia tuleen. Ei varmuutta, että Häsä enää pystyisi tuon jälkeen mihinkään niin vaativaan. Pystyisikö edes kävelemään. 

Täällä tarkempi kertomus tapahtuneesta:

https://beatarinoi.blogspot.com/2018/11/sanaset-surullisesta-syksysta.html

Tästä kuitenkin selvittiin ja Häsä pääsi pitkän ja sisukkaan kuntoutuksen jälkeen palaamaan ensin normiliikuntaan ja lopulta kilpakentille. Ensimmäinen kisakausi (2019) ei oikein ehtinyt alkaakaan, kun juoksut taas katkaisivat sen heti toukokuussa. Heinäkuussa ilmeisesti toine greyistä astui sen jalalle maalla ja varpaasta venähti tyvinivel. Kuntoutusta ja teippailua pukkasi. Syksyllä 2019 Häsä oli palautunut kiimastaan ja siinä kunnossa kaikilta osin, että uskalsin ilmoittaa sen HVK:n kv-maastoihin Tuomarinkartanolle. Kaksi erilaista rataa teki sen, että johdossa olleet koirat eivät suoriutuneet enää finaalissa niin hyvin kun alkuerässä, mutta junan lailla puksuttava Häsä teki lähes täydellisesti samanlaisen suorituksen kuin alkuerässä pisteiden valossa. Sillä irtosi VOITTO ennätyssuuressa 36(!!) norminartun sarjassa. Siinä pätkähti myös ensimmäinen CACIL. Tuosta kuukauden kuluttua Häsä puikkelehti Hailuodon maastoissa sellaisen finaalin, että handlerilla nousi lähtöpaikalla karvat pystyyn. Tuomaritkin arvostivat, ja 264 pisteen finaalijuoksulla Häsä nousi seitsemänneltä sijalta voittoon taas kovatasoisessa narttusarjassa. 

Vuosi 2020 oli ensimmäinen pandemiavuosi ja kaikki oli joltain osin suljettu, osittain suljettu tai vain rajoituksin auki. Häsä sai jättipentueensa maaliskuun lopussa ja palatui siitä hämmentävän nopeasti, joten heinäkuussa oltiin jo kisakiikarein menossa Latviaan maastoihin, koska Suomessa ei järjestetty mitään. Jälleen kerran Häsä kisasi kovatasoisessa norminarttujen kv-kisassa itsensä voittoon, tällä kertaa Best In Field -pistein, taskuun lähti toinen CACIL. 

Siitä kuukauden päästä oli derbymaastot, joissa Häsä teki jälleen tasaista työtä ja sijoittui pronssille! Hailuodossa vielä kauden viimeinen kisa, viidennet Suomen maastot ja valioiva SERT toiselta sijalta taas parinkymmenen nartun seasta. 

2021 oli kausi, jolle minulla oli paljon odotuksia. Haaveilin jostain reissusta ulkomaille, ja ehkä parista Suomen arvokisasta pätevän Häsän kanssa. Mutta metsässä sattui huhtikuussa, taas. Häsä oli telonut polvensa johonkin, siinä oli pienehkö, mutta kivulias haava. Takaraivossa oli tunne, että kaikki ei ole kunnossa ja polvessa on jotain rikki. Ja olihan siellä, patellasiteen kiinnityskohta oli saanut sellaisen iskun, että siteen korjautuminen veisi kuukausia. Kisasuunnitelmien sijaan kalenteri täyttyikin Häsän jumpista ja kuntoutuksista. Vitutti. Mutta, koska halusin nähdä Häsän vielä lajissa, jolle sen sydän sykkii kaikista eniten ja missä sen silmissä roihuaa liekki, päätin tehdä vielä tälläkin kerralla kaikkeni sen kuntoutumisen eteen. 

2022, eli tänä kesänä, päästiin palaamaan maastoihin Häsän kanssa. Aloitettiin Keuruulta Whippet-harrastajien maastoista, joissa Häsä taas lähes ainoana nartuista teki kaksi lähes täydellisen tasaista suoritusta kahdella eri radalla ja sijoittui kolmanneksi isosta ja kovatasoisesta narttusarjasta (Ekku vei voiton älyttömällä finaalijuoksulla nousten ykköseksi sijalta 10..). Häsän tekeminen ei ollut muuttunut miksikään, ihan yhtä tasaisenvarmaa tekemistä kuin ennenkin. Itsevarmuus paistoi ehkä vaan entisestään nyt iän myötä. Katseltiin taas ulkomaan kisoja heinäkuulle, mutta en uskaltanut lähteä Viroon, koska Harjumaan kisapellot olivat aiempina kesinä olleet ilmeisesti aika huonot ja kovapohjaiset. Siispä kohteeksi valikoitui jo aiemmin hyväksi todettu Latvian Raiskums. Siellä Häsä teki jälleen kerran kaksi omannäköistä juoksua ja finaaleissa tykitti kuin pendolino raiteillaan lähes täydellisen suorituksen. Palkittiinhan se, sillä kolmannella CACILilla, joka oikeuttaa meitä anomaan Häsälle KANSAINVÄLISEN KÄYTTÖVALION ARVON! Ensimmäinen laatuaan meidän tallissa, en oikeastaan edes vielä tajua koko asiaa. Tästä kisasta tuli myös Häsän toinen BEST IN FIELD -suoritus. Sanoin sitä joskus pentuna Memmukopioksi, kun sen naaman väritys menee samalla tavalla, mutta myös tuo maastotaiturointi on kyllä ihan Memmutouhua. 

Kahdeksan kilpailua kolmella kilpailukaudella. Kolme CACILia kolmelta eri kaudelta. Kahdeksasta kilpailusta neljä voittoa. Kahdeksasta kilpailusta seitsemässä kisassa lopputulos kolmen parhaan joukossa. Joka kisasta SERTiin oikeuttava tulos. Kaksi Latvian maastomestaruutta. 5-vuotiaana maastoista pisteet 538. Joo, Latviassa ollaan ehkä anteliaampia kuin Suomessa, mutta hirveän kauaksi ei olisi tuosta Suomessakaan noilla juoksuilla jääty. 

Minusta niin hienoa, varsinkin kun ottaa huomioon sen, miten kovatasoinen on normikokoisten narttujen sarja meillä ja maailmalla. Siellä on uskomattoman vaikeaa voittaa tai sijoittua. Häsä on niin hieno ja hyvä kilpuri. En jatkossakaan aio kisauttaa sitä yhtään "ylimääräistä" vaan edelleen mennään ajatuksella, että laatu korvaa määrän. 

Minun oma kruununjalokivi, se on niin tärkeä ja rakas ihan vaan olemassaolollaan. Mutta se on myös mitä parhain harrastuskaveri. Ikuisesti ja äärettömästi maailmalle kiitollinen sinusta Häsä. Kirjaimet nimen edessä ei muuta sitä yhtään miksikään, mutta ne muistuttaa minua yhdessä koetuista hetkistä, kaikesta työstä niiden takana, sisukkuudesta ja uskosta hyvään. Me ollaan tiimi, timanttinen tiimi. 

Someähky

 Taas alan ajautua ajatukseen, että palaisi päivittelemään tänne blogiin kuulumisia lähinnä oman päiväkirjan tapaan, jotta jäisi mukavia muistoja joihin palata. Tuskin kuitenkaan Instagramista eroon pääsen, mutta Facebook-tauon aikana (melkein 2 vuotta) sen merkitys katosi lähes kokonaan, enkä juuri vietä siellä enää aikaa. Todella koukuttavia sovelluksia, enkä voi väittää etteikö niistä olisi paljon hyötyäkin. Välillä vaan tuntuu siltä, että päivittämisestä tulee velvollisuus. En tiedä miksi. 

Välillä ihmisillä lähtee mopo keulimaan todella pahasti mitä tulee keskusteluihin somessa, veikkaan että livenä, tai edes niin että toisen kasvot näkee vaikka Teams-yhteydellä, asiat pystyttäisiin keskustelemaan huomattavasti asiallisemmin. Eipä tuokaan nyt sinällään juuri minua kosketa, sillä nykyään olen uskomattoman laiska osallistumaan somessa käytäviin keskusteluihin. Vaikka voisi välillä olla ihan sanottavaakin. En vaan oikein enää näe hyötyä siinä, koska ei ketään lopulta kiinnosta se minun mielipiteeni. Asetelma on lähes aina me vs te, ja ihmiset ovat äärettömän harvoin valmiita edes lukemaan vastapuolen kommetteja ajatuksella, jotta omia näkökulmia voisi laajentaa tai toisen lähtökohtia ymmärtää. 

Sen sijaan keskustelen, pohdin, kyselen, kyseenalaistan ja kypsyttelen ajatuksiani paljon kirjallisuuden ja hyvien keskusteluiden avulla. Minulla on monta todella monipuolisesti ajattelemaan kykenevää kasvattaja- ja harrastuskaveria, joiden kanssa käyn usein antoisia keskusteluja monista eri aiheista liittyen koiramaailman ilmiöihin. 

Instagram toimii minulle päiväkirjan tapaan hyvänä alustana jakaa esimerkiksi videoita (tämä bloggerin alusta ei toimi siinä) ja nähdä oma ja koirien kehitys ja oppiminen sitä kautta. Mutta en oikein jaksa enää selata siellä mitään järkevää, katselen vain typeriä reelsejä. Asiasisältöä alustalla on jonkun verran, mutta enemmän minusta tuntuu että moni keskittyy jakamaan hienoja kuvia. Eikä siinä mitään, itsekin tykkään nykyään valokuvaamisesta ja mielelläni jaan kuvia muidenkin iloksi, ja samalla näen kehitykseni myös sillä saralla. Toimii some myös piirrostilausteni kanavana.

No kuitenkin, tällä hetkellä on ähky. Kun on tottunut viettämään tuntikausia päivässä puhelin kädessä selaten somea tarttumatta sinällään oikein mihinkään, on yhtäkkiä vaikea olla ottamatta puhelinta käteen. Olen riippuvainen. Eilen tartuin pitkästä aikaa kirjaan. Puhelimen merkkiäänet kuitenkin keskeyttivät lukemisen jatkuvasti ja jouduin hiljentämään sen. Kun olen luonut aktiivisen somemaailman, niin sitähän se sitten on. Se yrittää vetää minua heti takaisin. 

Päätin kuitenkin, että jatkossa keskityn enemmän taiteeseen, lukemiseen ja koirien kanssa touhuiluun ja jaan omaksi ilokseni instagramiin sisältöä, mutta en juuri jaksa sovellusta selailla. Minun ei tarvitse olla koko ajan online tai saatavilla. 

Sitten blogin aiheeseen, eli koirajuttuihin: 

Ilon kanssa käytiin sydämen kontrolliultrassa ja saatiin ihan parhaita mahdollisia uutisia! Eteisen laajentuma oli esimerkiksi pienentynyt ja sivuääni madaltunut reilusti aiemmasta. Lääkitys pelaa superhyvin eikä sydämen vuoksi tarvitse todennäköisesti huolta kantaa koko Ilon loppuelämän aikana. Kardiologi ehdotti, että voisin siirtyä antamaan pitkäkestoisen nesteenpoistolääkkeen vain joka toinen päivä. Melkoisen mahtavia uutisia. 

Häsän uusintaultraa suunnittelin siihen saumaan, kun A-pentujen jalostusasiat ovat ajankohtaisia jotta saadaan tuore tieto Häsän sydänasioista. Nopsa täyttää syksyllä kahdeksan, joten sen voisi uusintaultrata vaikka tämän vuoden lopussa. Whippeteillä läppävuodot ovat harmillisen yleisiä vanhemmalla iällä, enkä tiedä vielä miten Ilon sairaus tulee näkymään sen jälkeläisissä tai lastenlapsissa. Toivottavasti mahdollisimman vähän, eli että olisi sitä iän tuomaa enemmän kuin periytyvää. Mutta tulevaisuus näyttää sen. 

Muillekin koirille kuuluu hyvää, normaalia arkea ja harrastuksia. Häsän kanssa on kisailtu agilityssa ja laji on kyllä vienyt mennessään. Mietin edelleen, että uskallanko viedä Häsää vielä vinttikoirakisoihin, koska agility on meille aivan ihanaa yhteistä tekemistä ja jos polven patellaside ei kestäisikään vinttikoiralaleja ja sitä myöten menisi sitten mahdollisuus agilityyn.. niin kyllä harmittaisi. Mutta katsotaan sitäkin, kevään tullen aloitetaan lyhyemmillä viehevedoilla ja sitten näkee tilanteen. 

Iisalmivuosi alkaa olla yli puolen välin. Huh. Suoraan sanon, että olen kyllä aivan kyllästynyt olemaan täällä ja täältä on liian pitkä matka joka paikkaan. Mutta oli tässä vuodessa hyvääkin, nimittäin Pulu.

Luvan kanssa

 Odotuksia. Oletuksia. Olettamuksia. Toimintamalleja. Valmiit polut. Viitoitetut tiet ja reitit. 

Talvella tapahtui monenlaista. L-pentueen Celian elo kotikulmilla oli käynyt liian stressaavaksi. Vyyhti oli sekava ja valtava. Celia pelkäsi remmilenkeillä vieraita koiria ja koki parhaaksi aloittaa niin kovan mekkalan, että vastaantulija varmasti kiertää kaukaa. Harmi vaan, että tämä pelkoaggressio oli alkanut purkautua myös hampaiden kautta lähimpään kohteeseen eli perheen villakoiraan ja pari kertaa jopa omistajan pohkeeseen. Celia stressasi elämistä, hyppi ja ryntäili päin autoja ja pyöriä ja sillä epäiltiin atopiaa tai ruoka-aineallergiaa eikä perheen arki ollut millään muotoa rentoa ja tavallista koiraperheen arkea.

Omistaja kysyi, ottaisinko Celian hoitoon vähäksi aikaa ja katsoisin pääsenkö sen käytöksen taakse. Omat kuusi koiraa, yksi niistä äärettömän aktiivinen vajaa vuosikas pentu ja arki kerrostalossa oli toki jo aivan riittävästi omille voimavaroille, mutta päätin yrittää auttaa. Tarkoitus oli, että kaikkien osapuolten stressitasot saataisiin oikeasti laskemaan riittävän pitkällä "lomalla". 

En nyt tässä postauksessa keskity sen enempää Celiaan, mutta tein töitä sen kanssa kuuden viikon ajan ja se todella auttoi koiran uudelle alulle omassa kotonaan. Pääasiassa se eli mukana meidän normaalissa arjessa, mutta päivittäin panostin sen kanssa erilaisiin stressitasoja laskeviin tehtäviin ja opetin sille uudenlaiset toimintamallit ohitustilanteisiin. Allergiat katosivat eikä Celia ei rapsutellut enää. Opin itse noiden kuuden viikon aikana ihan älyttömän paljon koirista ja tankkasin tietoa kuuntelemalla äänikirjoja ja luentoja. En lopettanut oppimistani Celian palattua kotiin, kiinnostus jäi. Ja Celia sai uuden alun. Todellakin kaiken sen työn arvoinen ajanjakso, kaikkien kannalta katsottuna. 

Siinä samalla sitten tuli käytyä muutama keskustelu ja Nippu lähti huhtikuussa olleen kiiman jälkeen kokeilemaan elämää Presto-greyn kaverina. Tiesinhän minä sisimmässäni, etten ole Nipulle oikea ihminen. Ettei minun elämäntyylini jatkuvasti reissaten ole oikea reissaamista stressaavalle eläimelle. Nippu ei ollut parhaimmillaan narttulaumassa, se loisti ollessaan urosten kanssa. Olin oppinut ymmärtämään Nippua ja rakastin sitä sydämeni pohjasta. Ehdottomasti halusin pitää sen. Halusin pitää unelmieni kuuden koiran lauman, joka toimi kuin ajatus ja sai ihmiset huokailemaan kadulla ihastuksesta. 

Meidän lauma toimi. Periaatteessa kaikki oli kunnossa. Koirat tulivat hyvin toimeen keskenään, arki sujui. Koska olen ottanut nämä koirat, olen velvollinen huolehtimaan niistä alusta elämän loppuun asti. Mitä muut ajattelevat, jos kasvattajana laitan omia koiriani uusiin koteihin. Minähän olen hyvä koirien kanssa, pitäisihän minun saada hommat toimimaan. 

Eihän kyse ollut ollutkaan enää pitkiin aikoihin isoista ongelmista tai harmeista. Vaan siitä, että kenen näkökulmasta asioita tarkasteltiin. Nyt oli aika katsoa tilannetta koirien silmin. 

Eihän me ihmisperheenjäseniäkään laiteta vaihtoon, jos hommat menee vaikeiksi. Joo ei lapsia ei saa vaihdettua, mutta jos puhutaan geeneistä ja periytymisestä niin samoja ominaisuuksia kulkee samoissa suvuissa ja pääsääntöisesti voi olla aika varma myös samaa sukua olevien koirien tulevan toimeen keskenään, koska niillä on jo lähtökohtaisesti samanlainen geeniperimä ja sitä kautta luonteenpiirteet ja käyttäytyminen. Sitten kaikki muut uusioperhekuviot alkaa olla myös ihmisten arjessa jo ihan nykypäivää. Ja koirienkin. Kun haetaan sitä kaikille hyvää ja toimivaa arkea se vaatii joskus muutoksia laumakokoonpanoissa. Toisinaan ne ovat luonnollisia ja liittyvät vaikka vanhan koiran kuolemaan, toisinaan ihmisellä voi olla näppinsä pelissä. 

Koirat eivät saa valita, millaisessa laumassa ja kenen kanssa ne elävät. Jos ne saisivat valita, ne varmasti valitsisivat. Mutta ne eivät saa. Vastuu ja valta on meillä ihmisillä. Toiset palapelin palat ne osuu täydellisesti yhteen ja toiset voi olla muodollisesti ok, mutta kuvio on silti väärin. Ja niin edelleen. On turhaa roikkua väkisin jossain toimimattomassa. Elämä on tässä ja nyt, olisi ihanaa jos jokaisesta päivästä voisi nauttia. Oikeasti. Ja elää itselle, eikä muille. 

Nippu sujahti uusiin ympyröihin hämmentävän kivuttomasti. Uudet omistajat tiesivät Nipun taustat ja panostivat esimerkiksi yksinoloon heti ihan uskomattomalla tehokkuudella. Kun näin videoista ja kuvista Nipun olemista ja olemuksen, olin aivan varma siitä, että tämä päätös oli oikea. Nippu oli paras versio itsestään. Nipulla ja sen uudella ihmisellä on sellainen samanlainen yhteys, kun minulla on Häsän kanssa. Voisiko Nipulle enää enempää toivoa?

Lopulta päätös ei ollut vaikea. Ennakkoon ajateltuna tunsin epäonnistumista, häpeää, surua, ikävää. Nyt, kun Nipun muutosta uuteen, sen ikiomaan ja sille täydelliseen, kotiin on jo useampi kuukausi on päällimmäisenä tunteena kaikista onni. Ilo koiran puolesta, ilo sen uusien ihmisten puolesta kuinka mahtavan koiran he saivat itselleen ja ilo jäljelle jääneen lauman puolesta siitä, miten palaset jokaisen hyvinvoinnin eteen jatkoivat loksahtamista paikoilleen. 

Mei nimittäin päätti jäädä maalle "mummun ja ukin" ja Mokka-heelerin omaksi greyksi. Kesän aikana se ei enää lähtenyt autoon, kun sitä maalta lähtiessä pakkasin. Nyt sille on maalla jääkaapissa kuulemma aina oma karjalanpiirakkapussi ja peti makkarin lattialla (joustinpatja lampaantaljalla). Toki me nähdään Memmua nyt viikottain, kun ollaan työkomennuksella Iisalmessa tuleva toimintakausi. 

Yhtäkkiä minun kuuden koiran laumani oli kutistunut neljään whippetiin. Nopsassa oli tapahtunut valtava muutos kokonaisvaltaisen rentouden ja leikkisyyden suhteen ja tajusin, että se oli jännittänyt greyiden riehakasta ja iloista olemusta ja kokoa. Irtiollessahan sitä ei nähnyt, koska siinä Nopsaa liikuttivat ihan muut lähtökohdat, mutta muussa arjessa muutos oli huomattava. 

Olen luvan kanssa reissannut ihan koko kesän. Olen luvan kanssa nauttinut täysin rinnoin matkustamisesta, autossa ja hotelleissa olemisesta nauttivista whippeteistä ja niiden helppoudesta. Keneltä sen luvan hain ja sain? No ihan itseltäni. 

Tänä kesänä ei oo juuri kisailtu, Nopsa on käynyt treenikaverina ja juoksi vetskumaastoissa, mutta muut on olleet telakalla. Häsä loukkasi polvensa patellasiteen kiinnityskohdan huhtikuussa metsässä keppiin (yllättääkö?) ja siitä alkoi sitten saatanan monen kuukauden sairasloma ja kuntoutus. Nyt, elokuun loppupuolella on alettu taas nauttia koko porukan yhteisistä irtilenkeistä. Häsän pitäisi kuntoutua vielä ihan kisakoiraksi, mutta ei tietenkään tälle kautta ehdi enää. Harmitti ihan vimmatusti silloin huhtikuussa, mutta nyt katselen mennyttä kesää ja normaalista poikenneita seikkailuja onnellisena. 

Ajelin whippetien kanssa Lapissa kahteen otteeseen. 

Tehtiin kaikkea muuta, kuin treenejä tai kisoja ja kesä muodostuikin sitä mukaa kuuden viikon kesäloman aikana oikeaksi kesäksi. Sellaiseksi, ettei tiennyt mikä päivä on ja milloin pitäisi olla missäkin. Olinkin kaivannut tuollaista aitoa lomaa ihan hirvittävän paljon. 

Tämä hieno lauma. 

Ekstra teki kiiman huhtikuun puolivälissä, eli se oli valeraskaana valtaosan kesästä. Käytiin ihan pari kertaa ottamassa koppilähtöä ratavieheen perään, mutta sen enempää ei tehty. Koira oli vireeltään ja fysiikaltaan ihan normaalista poikkeava. Mutta ei tämä kyllä haitannut, koska Ekstra sai luvan kanssa kasvaa rauhassa whippetiksi. Elokuun puolivälissä palattiin treeneihin ja entisen puolen tunnin sijaan radalle ajelee taas vaihteeksi 2h 40min eli viikottain ei tulla ovaalia kiertämään. Eikä tultaisi muutenkaan, mutta nyt välimatka rajoittaa sen verran että ei ehditä ehkä enää kuin muutamiin ratatreeneihin. Ei se mitään, onneksi on oma käsiviehe ja aika monta tulevaa vuotta aikaa harrastaa. Tämä syksy treenataan ja ehkä debyyttikisa voisi olla Hailuodossa. Ehkä. Ensin mietin HVK:n syysmaastoja, mutta en sitten ehkä viitsi vielä kiirehtiä sinne. Ei lähdetä kisoihin harjoittelemaan. 

Syksyn värejä näkyvissä.

Semmosta meille tällä kertaa. Luvan kanssa nautin elämästä pienemmällä laumalla ja olen onnellinen jokaisen koirayksilön onnesta. 

Sitä saa mitä tilaa?

 En oikein tiedä, mistä ja miten tämän tekstin aloittaisin.

Enkä tiedä vielä mihin sen lopettaisin. 

Ensin voisin kertoa Nopsan tarinan. 

Nopsa on ensimmäisen pentueeni kuudentena syntynyt pentu. Virallisesti Whiplandian I-pentue ei vielä ollut minun, mutta käytännössä se oli. Nopsa oli ja on taistelija. Pentuvihkoon kirjoittamani luonnekuvaus muutaman päivän iässä meni näin: "Nopsa on vahvatahtoinen, sisukas takatissien taistelija." Se oli varsin normaali pentu, hirveän itsenäinen eikä niin paljon menossa ensimmäisenä kaikkialle kuin muut. Se viihtyi ongelmitta yksin toisessa huoneessa, asioihin se suhtautui rauhallisesti ja tuumaillen, mutta se ei kuitenkaan pelännyt mitään. Nopsa muutti 8 viikkoisena omaan kotiinsa vuosikkaan whippetin ja aikuisen japaninpystykorvan kaveriksi. Omistaja teki yötyötä ja Nopsa ei juuri saanut normaaleja arkielämän kokemuksia, kun iltalenkkiaika oli klo 5 aamulla ja sitten nukuttiin päivä. Talouden vuosikas whippet oli mallia AD/HD ja Nopsa taas enemmän rauhallinen sisällä ollessaan. Huono yhdistelmä, Nopsa ei pentuaikana saanut nukkua riittävästi ja hyvä lepo ja sitä myötä turvallinen olo kun on kaiken oppimisen perusta. Omistaja kertoi, että Nopsa ei oikein halua tutustua mihinkään uuteen ja se pelkää autoja ja liikennettä. Lenkillä oli sattunut jokin ikävä koirakohtaaminen, jonka Nopsa oli joutunut hoitamaan "ajamalla hyökänneen koiran pois". Pentueen puolivuotistreffeiltä Nopsa yllättäen muutaman sattuman summana jäikin meille, ja se oli ehdottomasti paras ratkaisu kaikille.  

No siinä se sitten oli. Pieni, jäntevä punabrindle. Omassa kuplassaan piilossa maailmalta.  

Nopsa oli pentutreffeillä hämmentynyt ja sitä ahdisti selvästi koko touhu. Maneesissa muut pennut juoksentelivat normaalin puolivuotiaan pennun tavoin Nopsan seistessä ihmisten jaloissa selvästi aavalla merellä ilman ankkuria ajelehtien. Nopsa teki noin yhden pissan päivässä, koska se ei oikein uskaltanut tehdä tarpeitaan minnekään. Se vihasi autoilua, eikä suostunut autoon omasta tahdostaan. Se pelkäsi vieraita koiria ja rähisi niille remmissä koko selkäharjas pystyssä sylki suusta lentäen. Nopsa ei ajanut viehettä. Se vain tuijotti tyhjyyteen hakien turvasatamaa, jota ei ollut olemassa. Siksi Nopsa olikin oppinut toimimaan ja ratkaisemaan asiat itse. Se ei juuri luottanut ihmisiin tai siihen, että ihminen suojelee sitä ja pitää sen puolia. Se oli suojassa paksun kuoren alla, eikä aikonut tulla sieltä ulos. Ensimmäisellä viikolla takaisin meidän laumassamme lähdettiin lenkille ystäväni villakoirien kanssa. Nopsa päätti, ettei se aio tutustua villakoiriin ja se karkasi neljäksi tunniksi hiekkamontun metsään, pakoon tätä maailmaa. 

Meillä oli kaksi isoa haastetta: pelkoräyhääminen remmissä ja luottamuspula ihmiseen. Nopsa pelkäsi vieraiden koirien lisäksi lapsia, vanhuksia ja kammoksui monia naisia. Nopsa asettui nopeasti osaksi meidän arkea, eikä mennyt montaa viikkoa kun päivitin facebookiin miten Nopsa oli lenkillä vilkaissut vastaantulevaa haukkuvaa shelttiä ja kääntynyt katsomaan minua juuston toivossa. Tästä huolimatta Nopsan kanssa tehtiin töitä useampi vuosi niin, että remmilenkeillä taskuissa oli aina valmiina nameja kontaktista palkkaamiseen. Autoilu oli nopeasti Nopsan mielestä muuttunut sairaan siistiksi, koska autolla pääsi aina mukaviin paikkoihin. Nopsalle oli tärkeää saada onnistumisia ja sen piti oppia tietämään, että se oli upea pieni whippet kuonosta hännänpäähän. 

Siitä, miten viehettä ajamattomasta whippetistä sai huikean kisakoiran kerron tarkemmin esimerkiksi täällä blogissa Nopsan omalla sivulla. Tämä postaus ei keskity niinkään viettijuttuihin, joten en avaa sitä tähän sen enempää. 

Nopsa kasvoi vuosien varrella ihan entisen poikaystäväni koiraksi, yksi syy oli myös se, että minä pidin sen muutamia ominaisuuksia todella ärsyttävinä. Nopsa oli sieltä kuplasta päästyään nopeasti muuttunut kiihkeäksi ja helposti kuumuvaksi koiraksi, joka kuitenkin paineistui helposti jos huomasi minun turhautumiseni johonkin asiaan. Nopsan epäonnen vuosi 2018 oli todella huono. Alkutalvesta sille meni hiekotushiekkaa takajalan anturaan. Kiviä kaiveltiin anturasta kahteen otteeseen. Kuormitus toiselle puolellen sai aikaan sen, että Nopsalla revähti toisesta jalasta gracilis. Parin kuukauden päästä revähti myös toinen. Syksyn mittaan samasta jalasta revähti jokainen lihas kintereeseen asti. Eli Nopsa oli remmissä ja paljon. Se ei kauheasti tykännyt uida uimalassa, koska minä jouduin hermoilemaan siellä sekoileville greyhoundeille ja ärsyynnyin myös Nopsan nössöilystä altaan reunalla. Arvaatkaapa uiko se, kun minä hermoilin sille ja yritin käskeä altaaseen. Ei uinut, ei. 

Kun erottiin, tulikin eteen tilanne, jossa minun ja Nopsan piti oikeasti alkaa kohdata toisemme. Nopsa on ollut opettavaisin koirani, koska se peilasi taitavasti oman toimintani ja asennettani kaikkeen. Edelleen se on, mutta nykyään tilanne on erilainen. Nopsa ei ollut kovin tykännyt mistään kotitokoilusta tai temppuilusta. Sillä tuli nopeasti stoppi tekemiseen, jos mentiin liian vaikeisiin juttuihin. Ja minä taas tykkään enemmän eläimistä, joita pitää mieluummin hallita ja tasoitella, kuin tsempata ja nostaa. 

Oikeastaan vasta Nipun ongelmien myötä avasin silmäni. Enhän minä voi survoa kaikkia koiriani samaan muottiin. Kukaan ei ole edeltäjänsä kaltainen, ei edes verisukulaiset keskenään. Sen sijaan, että aina vertailtaisiin sitä yksilöä muihin ja etsittäisiin siitä niistä toisten ("hyvien") koirien ominaisuuksia, täytyisi vaan pysähtyä ja nähdä jokainen yksilönä. Jokaisessa on hyvää. Toiset sulkevat sen kuorensa, jos ne eivät saa ihmiseltään kannustusta eikä ihminen huomaa niissä olevaa potentiaalia. Harva koira elää onnellisena, jos ainoa palaute on huonoa palautetta. Ihmismieli vertailee jatkuvasti. Miksi tuo jo osaa, miksei tämä osaa? Miksi se oli tässä vaiheessa ihan erilainen? 

Vieläkään, 6,5-vuotiaana, Nopsa ei juurikaan tykkää vieraista koirista. Mutta! Se sietää niitä hyvin ja pystyy olemaan tyynesti. Viimeisen puolen vuoden aikana otin tavoitteeksi tehdä myös Nopsan kanssa jotain. Agilityssa se olisi oikeasti ihan mukiinmenevä harrastuskaveri, mutta se paineistuu herkästi sielläkin jos ei mene niin sanotusti putkeen heti. Mutta eihän sitä voikaan olettaa, että me mentäisiin nollapohjilla suoraan agilityhalliin tekemään rataa. Aloin siis säännöllisesti treenailla kaikenlaista pientä, kai jopa turhaa, Nopsan kanssa muutamana iltana viikossa naksuttimella. Aluksi sai ihan oikeasti hillitä itseään, koska koira saattoi seisoa kymmenen pitkää minuuttia paikoillaan tekemättä mitään, kun odotin että se tarjoaisi ratkaisua itse. Muutama kuukausi siinä meni, että Nopsa hoksasi. Hän voi yrittää, sitten kun onnistuu saa naksauksen ja palkan. Silloin kun ei onnistu ei tapahdu mitään. Ei edes negatiivista palautetta. Nopsa kuoriutui kuplastaan jo 2016, mutta nyt se vasta on puhjennut täyteen loistoonsa. Kun minä aloin ymmärtää merkityksellisiä asioita koiran omistamisesta. 

Täysin samaa aloin tehdä Nipun kanssa. Sen järkyttävä sekoilu ja kiihkeys pääsi oikeuksiinsa naksuttimella harjoiteltavassa "palkkaan kaikesta mitä se tarjoaa". Negatiivista palautetta ei enää tullut. Yhtäkkiä huomasin, että Nippu kuuntelee minua lenkeillä. Sillähän menee holtti normaalisti juostessa kokonaan, eikä siihen saa mitään otetta kun se riehuu ja repii muiden vaatteita ja juoksee päättömänä. Nykyään se kuuntelee minua! Ja tottakai minä tulen siitä iloiseksi, annan hyvää palautetta ja palkkaa ja kierre on valmis. Kerrankin hyvästä. Hyvän kierre. 

Tärkeintä olisi oikeasti kaivaa, nähdä ja tuoda kaikkien tietoon se hyvä jokaisesta koirasta. Sitä mukaa oma suhtautuminen muuttuu, sitä mukaa koiran toiminta muuttuu ja kaikki osapuolet voivat voimaantua.

 Rakkaus pitää sisällään hyvän huomaamisen, kannustamisen ja lisäksi myös johdonmukaisuuden ja tarvittavat rajat. Rajat luovat turvaa ja luottamusta. 

 Kun hankkii koiran, ei saisi olettaa että saa valmiin pehmolelurobotin, joka tietää ja osaa asiat luonnostaan. Luonnostaan "helppoja" eli reagoimattomia, rauhallisia ja tasaisia koiria on toki olemassa. Mutta esimerkiksi itselleni ja omiin harrastuksiini sellainen koira ei olisi toivottava. Siksi en hanki spanielia, siksi olen hankkinut whippetejä ja greyhoundeja. Molemmat rodut ovat saaliinsa kiinniottavia ja tappavia saalistajia. Halusin koiran, jota ei kauheasti kiinnosta muut saati vieraat ihmiset tai koirat, vaan se on itsenäinen ja laumakeskeinen. 

Toisilla ihmisillä ongelmien kohtaaminen ja niistä selviäminen on hankalaa. Kaikilla elämän osa-alueilla. Siihen lisäksi sitten harmaita hiuksia tuottava koirakaveri. Onhan siinä tekemistä. "Ei onnistu meillä, ei minulla ole aikaa, ei se toimi, ei se pysty, ei se halua, se menee liian kierroksille..." selityksiähän voi keksiä loputtomiin. Eikä se missän nimessä ole väärin vaikka haluaisi luovuttaa. Koirahan hankitaan kasvattajalta tuomaan iloa ja onnea. Ne, jotka haluavat rescue- tai ongelmakoiran, ovat valmistautuneet erilaiseen haasteeseen ja siksi he jaksavatkin tehdä töitä arjen sujuvuuden ja ennen kaikkea sen koiran eteen. 

Miten siitä selviää, kun koira osoittautuukin olevan kaikkea muuta mitä halusit ja tilasit vaikkapa vuosien selvitystyönkin jälkeen. Jos halusit sosiaalisen ja avoimen whippetin, joka ei lähde lenkeillä hajujen perään, tulee toimeen jokaisen elollisen olennon kanssa eikä reagoi mihinkään. Jos saatkin riistaverisen, kovan, reaktiivisen ja hyvin itsenäisen koiran, jota ei kiinnosta ihminen muuta kuin ruokakupin täyttäjänä. Mitä vittua nyt. 

Ensimmäisen yksilön jälkeen sitä kuvittelee saavansa toisen samanlaisen. Väärin. Et varmasti saa. Minä tottakai odotin toisen greyhoundini olevan samanlainen kuin ensimmäinen. Hah, ne ovat lähestulkoon yö ja päivä. 

Itse heräsin koko tähän ajatukseeni koiramuotista ja vertailujen ongelmaan vasta siinä vaiheessa, kun Nipulle oli jo pari kotiehdokasta, jotka peruuntuivat lopulta muista syistä. Hoksasin, että kohtalo tässä yrittää kovasti nyt kertoa minulle jotain. Herätys! Kun käy pohjalla on suunta enää ylöspäin. Kun annoin itselleni luvan luovuttaa aloin vasta päästä eteenpäin. Olen tehnyt virheitä, ollut koirilleni epäreilu ja epäjohdonmukainen kun on vaan väsyttänyt liikaa se jatkuva kusen ja paskan siivoaminen elämää stressaavan greyhoundin jäljiltä. En ole ollut joka hetki sitä, mitä koirani olisivat ansainneet. Mutta hyvä tekee hyvää, eivätkä koirat onneksi muistele pahalla, ainakaan pitkään. Ne elävät hetkessä ja ovat iloisia silloin, kun me ihmiset voimme hyvin ja nautimme hetkistä koiriemme kanssa. Ne ovat iloisia jokaisesta uudesta aamusta ja jokainen uusi aamu on uusi mahdollisuus. 

Olen aina ollut ratkaisukeskeinen, mutta Nipun kanssa olin vaan väsynyt. Nippukin oli mielestään eksäni koira. En juuri tykännyt siitäkään, kunnes oltiinkin yhtäkkiä kahden ja meidän piti alkaa opetella tulemaan toimeen keskenämme ja muodostaa jonkinlainen joukkue yhdessä muun lauman kanssa. Ei aina tarvitse onnistua eikä aina tarvitse jaksaa yrittää. Joskus saa olla luvan kanssa väsynyt. 

Mehän tiedetään, että kaikessa oppimisessa ja kehittymisessä täytyy ottaa se askel sinne epämukavuuszonen puolelle, että mitään muutosta voi alkaa tapahtua. Mukavaa tai helppoa se ei ole, eikä siinä heti näe edes järkeä. Niinkuin Nopsakin, sen oli niin paljon helpompaa elää kuplassaan ja karkottaa sieltä kaikki tunkeilijat pois. Vaati siltä hirveästi alkaa kohdata maailmaa.

Mikään ei tapahdu itsestään. Koira ei suoraan sohvalta juokse itseään maastoista valioksi. Koira ei sormia napauttamalla opi suorittamaan 10 esteen agilityrataa. Koira ei tiedä yhteiskuntamme normeja, se tieto ei asu koirassa. Vietit ja reaktiot sen sijaan kulkevat jokaisen koiraeläimen selkärangassa. Ne eivät aina välttämättä ole toivottavia ominaisuuksia: esimerkiksi vietikkään vinttikoiran kanssa voi olla noloa jos se saa hepulit puistossa kesken eväsretken puiston poikki pyyhältävästä oravasta ja kaataa mennessään mehukannun picknick-viltille. Koirat haukkuvat, se on niiden tapa kommunikoida. Koirat saavat haistella, merkkailla ja olla reviiritietoisia. Riippuen rodusta ja rodun käyttötarkoituksesta tietyt ominaisuudet ovat korostuneempia kuin toiset. Mutta koirat pysyvät koirina. 

Nykyään on kiire. Kiire suorittaa, onnistua ja oppia. Tulla hyväksi, parhaaksi. Pysyviä muutoksia ei tietenkään koirankaan kanssa saa tekemällä työn puoliksi tai jättämällä kokonaan tekemättä. Koirat ovat kuitenkin älykkäitä eläimiä, ne oppivat asioita nopeasti. Mikä rajoittaa koirani oppimista. No minä. Joskus ympäristö, joskus perimä. Mutta suurin rooli on minulla. Se mikä toimii toisen kanssa ei toimikaan enää seuraavan kanssa. Mutta keinoja on, loputtomasti. Kaikkiin ongelmiin on aina jokin ratkaisu. Joskus se ratkaisu löytyy jonkun toisen ihmisen luota, mutta ratkaisuhan sekin on. 

Mietipä, saako mitään oikeasti hyvää ja laadukasta halvalla saati ilmaiseksi. 

Minä aion jatkossa ymmärtää jokaista koiraani, arvostaa niitä ja oppia rakastamaan niitä kaikkine ainutlaatuisine ominaisuuksineen ja omituisuuksineen. Vaikka niillä on ja tulee olemaan asioita, joista en pidä tai joita en niihin valitsisi. Vaikka joku ajattelisi niitä mitä tai pyörittelisi silmiään niiden tekemisille. Vaikka joskus meneekin perseelleen. Vaikka joskus hävettää. Mutta niin kauan, kun hankin pehmolelujen tai robottien sijaan eläviä eläimiä, saan olla vain ja ainoastaan kiitollinen niiden seurasta elämässäni. Matkaan mahtuu ylä- ja alamäkiä, sitä se on. Elämä. Elämä koirien kanssa.