Laavan syleilyssä

"Ei se mennyt niin!" Ja vaikka minä kuinka yritin selittää, selitykseni kaikui tyhjille seinille. Kirjaimellisesti. Huoneessa ei ollut ketään. Vain minä ja minun typerät ajatukseni. Katsoin valkoisia seiniä, vihertävää peittolakanaa. Katsoin puoliksi juotua vesilasia ja kylmettynyttä ruokaa. Tämä huone ei kuvastanut minua ollentaan, ei ollenkaan. Minä olen värien ihminen. Rakastan kaikkea mikä on kirkasta ja räikeää. Punaista, keltaista, oranssia ja vihreää. Mutta täällä ei ollut mitään. Vain tyhjää valkoista. 

Minun oli paha olla. Sellainen paha, joka viettelee voimakkaimmankin ihmisen. Vie pimeälle polulle ja sylkee päälle. Aina sanotaan, että ollaan kaivon pohjalla. Olen maan uumenissa, laavan syleilyssä. Minuna polttaa. Olen täynnä palohaavoja, jotka ovat mustia kuin marraskuinen yö. Täältä ei nousta maanpinnalle. 

Täällä ollaan ja tänne kuollaan. En kuitenkaan vielä halua kuolla, ajattelen ja katselen jälleen huoneen valkoisia seiniä. "Ei edes taulua seinällä", totean ääneen. Hoitaja tulee sisään ja kysyy ystävällisesti, miten voin. "Hmh. Olen sairaalassa suljetulla osastolla. Miten voin? Hmh. Mitäpä luulet?" Sanon ja lasken katseeni lattiaan. 

Sairaanhoitaja tulee luokseni ja laskee kätensä minun olkapäälleni. Yhtäkkiä olenkin elossa. Tunnen tuon kosketuksen. Se on varma ja lämmin. Sen otteessa tiedän, että en ole helvetissä. Sen tunteen syrjällä kysyn: "Voinko saada palan paperia ja vesivärit? Haluaisin niin kovasti värejä elämääni." Hoitaja hymyili ja nosti kätensä hartialtani. "Ei, ei sittenkään, en halua..." lausuin kun tunsin miten kylmä ilma kohtasi sen kohdan, jossa lämmin käsi oli aiemmin ollut. En haluaisikaan värejä. Olin palannut samassa takaisin maan uumeniin, laavan syleilyyn nuolemaan palohaavojani. Ilmassa oli myrskyn tuntua. Se puhalsi avonaisesta ikkunasta ikään kuin sanoen, ettei minulla olisi mahdollisuuksia tyyneen iltaan. Etten enää koskaan saisi tuntea kesää varpaitteni alla. Että kylmä räntä olisi tulevaisuuteni. Kunpa se olisi niin. Että minun haavani saisivat parantua loskan keskellä. Että ne eivät tulehtuisi, vaan kylmä parantaisi. 

Painan pääni ja elehdin niin, että hoitaja ymmärtää jättää minut tähän kylmään, valkoiseen huoneeseen yksin. Lasken käteni peiton päälle ja kiedon itseni siihen. Se on hetken viileä, mutta lämpenee kehoni lämmöstä nopeasti. Kuuma aalto pyyhkäisee ylitseni. Sen pistävä kuumuus pusertaa rintaani ja hengitykseni tuntuu lakkaavan. En ehkä hikoile, mutta voi pojat, miten kuuma minulla voi olla. Heitän peiton pois päältäni surullisena, sillä olisin niin halunnut kaivautua sen alle suojaan. Mutta kuumuus lyö minua toistuvasti ja muistan äkkiä äitini sanat: 

"Rakas lapseni, kaikki on hyvin. Enemmän kuin hyvin, sinulla on kaikki mitä tarvitsee. Lapsia, perhe, työ ja elämä." Äiti oli sanonut. Juuri ennen kuolemaansa. Muistan sen ehkä ikuisesti ja tunnen pettäneeni hänet. Istun sängyn päällä ja yritän pinnistellä muistiani. Miltä minun vanhempani oikein näyttivät. Miltä heidän puheensa kuulosti, miltä kosketus tuntui. Muista asioita, mutta huomaan, etten muista enää lasteni nimiä. En muista mieheni kasvoja tai koiraani. Pakokauhu hiipii niskaani ja kylmät väreet hivelevät kuumaa kehoani. "Ei saatana. Miten helvetissä olen voinut unohtaa kaiken tuon? Miksi? Miksi!?" parahdan ja kaivaudun peiton alle, vaikka minun on vieläkin kuuma. Suljen silmäni ja laskeudun sikiöasentoon vuoteelle. Tiedän painajaisten tulevan mutta suljen silti silmäni. Lääkkeet saavat minut uneliaaksi. En ehkä halua enää nousta. Olen valmis jäämään tähän ikuiseksi ajaksi. 

Aamu nousee hämärään huoneeseen. Kello on kuusi ja menee vielä hetki, ennen kuin saan aamiaista. Avaan silmäni. Aurinko nousee aikanaan. En osaa yhtään hahmottaa milloin, mutta tiedän sen nousevan. Jätän peiton sängyn reunalle ja astelen paljain jaloin sairaalan kylmää lattiaa. Askeleeni vievät minua ptitkin kolkkoa käytävää. Tältä sen pitää tuntua, ajattelen. Elämältä.

Pyydän apua. Sielu vasten sielua. Kuule mua.

Tipahdan sohvalle ja kyyneleet valuu pitkin poskia. En itke hysteerisesti, mutta voi sanoa minun kyynelehtineen. On aika jälleen katsoa peilistä ja ratkaista tämä. Minun on katsottava kipua silmiin ja pysähdyttävä sen äärelle. Rämmittävä sen läpi vaikka se sattuu. Sattuu enenmmän kuin yksikään yksittäinen menetys. Minun on huudettava pimeyteen kaikki kipuni. Kivut, joita olen kantanut monta vuotta. Monta vuotta. Olen salaillut, piilotellut, uskotellut ja nyökkäillyt. Olen hyväksynyt ja tumpannut tupakkaa sisälläni. 

Nousin sohvalta ja menin vuoteeseen. Näin painajaisia ja heräsin sisälläni palava tuska. Pyysin apua ja kuljetin itseni terveyskeskukseen. Istuin vihdoin psykiatrisen sairaanhoitajan tuoliin. "Sun pitää mennä kohti sun kipua. Antaa sen tulla ja kärsiä se läpi. Jos työnnät sitä vaan kauemmaksi, et ikinä selviä siitä:" Itken lähes hysteerisesti, koska joudun puhumaan tästä. Enkä puhu edes kaikesta, vain tästä hetkestä.

Auton ratissa en pysty ajattelemaan mitään. Istun vain ja pidän kädet ratissa. Ostan kaupasta pullaa ja leipää. Apteekista lääkärin puhelimessa määräämät napit. Jälleen ratissa rystyset valkoisena kotiin. 

Mun metsänvihreä sohva on pehmeä. On hetkiä, jolloin en itke. Syön pullaa vaikka ei pitäisi. Kuuntelen Teddy Swimsiä, vaikka parempaakin olisi. En ole valmis vielä. Ei tänään. Ehkä huomenna. Tai sitten ei tällä viikolla. 

Laitan kaiken syrjään nyt. Koulun, työn. Nyt vain syön, elän. Yritän hengittää ja kuunnella sydämenlyöntejä. Niiden rytmiä. Teddyn karhea ääni hidastaa mun sykettä. Ahdistus tuntuu rinnan päällä. Se kuristaa mua. Sisällä on kolmannen asteen palovammoja ja tuntuu, että en ole tarpeeksi. Silitän pientä koiraa ja ihmettelen, miten jotain noin suloista voikaan olla. Samalla hengitys alkaa tuntua raskaalta. Tv on auki, mutta en jaksa keskittyä siihen. Ei sieltä tule mitään sellaista, mikä auttaisi. Ihan kuin happi loppuisi kesken. Olen imeskellyt astmalääkettä, mutta se ei auta. Happi loppuu väkisin. Missä vitussa se happinaamari on silloin kun sitä tarvitaan? Kysyn vaan. 

Tiede lehden mainoksessa sanotaan, että koiran katse on hyvästä. Yritän hakea Lulun katsetta, mutta se ummistaa silmänsä ja kääntää kylkeään. Se ei nyt jaksa. En kai mäkään. Kuka kuulee mua? Kuka ymmärtää, kuka antaa anteeksi, kuka jättää lempeän kätensä mun sielun päälle ja lohduttaa? Kuka vie kivun pois, kun itse en pysty? 

Halataan kun kohdataan. Älä pelästy mun kyyneliä, ollaan vaan. Sä ja mä ilman muureja, esteitä. Sielu vasten sielua. Auta. Ojenna käsi, niin mä tartun.

Loputon olo, loputon.

Päivästä päivään. Levoton tuhkimo tekee itsestään marttyyrin. Siltä musta nyt tuntuu. Marttyyrilta, levottomalta tuhkimolta. Ilta pimenee hiljalleen. En jaksanut mennä edes ukuleletreeneihin, vaikka mieli olisikin kaivannut sitä. Koko ennalta ajateltuna aktiivinen kevät on kaatumassa voimattomuuteen. Samanlaiseen voimattomuuteen, mistä jo vähän pääsin pyristelemään irti. 

Äitinä oleminen on parasta ja paskinta. Parasta on se miten paljon voikin rakastaa lapsiaan. Miten lämpö ja rakkaus täyttää, kun ajattelee jälkeläisiään. Paitsi jos sattuu ajattelemaan sitä, miten paljon heidän sanansa ja tekonsa joskus lyö. Silloin se on paskinta. 

Paskaa tästä ajasta tekee se, etten ymmärrä mun teiniä. En saa keskusteluyhteyttä. Ja aivan turha tulla ulisemaan, että: "Ihan tyypillistä teiniä! Se menee ohi!" Joo vittu niin menee, mutta se ei lohduta mua nyt. Ei yhtään. Uskon koko maailman huutavan mulle, että olen ehkä universumin laiskin ja paskin mutsi, kun en tee sitä tai tätä. Vaikka tiedän ihan helvetin hyvin, että minä tai kukaan ei pysty tämän parempaan. Ja, että tämä on nyt se mitä on ja sillä mennään. Lapsi on jo sen verran iso, että ei enää mutsin auktoriteetti riitä kaikkeen. 

Mä olen kaksi teiniä saanut ovesta ulos ehjin nahoin vähemmän tai enemmän ehjänä myös sielultaan. Olen tehnyt hyvää työtä. Näiden aikuisten lasten pitäisi olemassaolollaan muistuttaa mua, että tää on ohimenevä vaihe ja, että hyvin se menee...

Huoli. Siitä en nyt pääse irti. Huoli ja ehkä häpeäkin. Häpeä siitä, että en osaa olla parempi äiti. Häpeä siitä, että tää ei enää ole mun vallassa. Mä tiedän, että tuolla on muita mutseja ja faijoja samassa jamassa. Yhtä lailla hekin tiirailevat koiraa iltapissille viedessään tähtiä ja tirauttavat kyyneleen tai kaksi, luultavasti sata. En ole yksin.

Mun toinen paska juttu tässä ajassa on se, etten saa lääkitystäni reilaan. Se olisi hyvä ja tasapainossa, mutta kun en muista syödä niitä. Se, plus tämä elämän tola... avot ja kyyneleet muodostavat puron, josta muotoutuu joki, joka laskee mereen, joka hukkuu iäisyyteen. Loputon olo. Loputon.

Duunikavereille. Nöyrin kiitos.

 Aloitan tän samalla tavalla, kuin monet mun teksteistä. Istumalla sohvalla.

Oliivin vihreällä, Ikean Ektorp sohvalla. Se on jo kymmenen vuotta kannatellut mun perää. Mun ja lasten, Teemun ja meidän kotona käyneiden vieraiden. Tänään se on kannatellut mun lapseni lasten pieniä kinttuja, kun ne on kiivenneet sen päälle. Paiskoneet sen tyynyjä lattialle ja kikattaen hyppineet sen jouset sojolle, vaikka mummu juuri kielsi. 

Jalat painuu metsänvihreään pehmeään mattoon. Maadoitan itseäni. Kaiuttimet toistaa lempeää mulle tuntematonta musiikkia ja mun mieli on levollinen.

Kuulin tänään paskoja uutisia. Kuulin sen ja ajattelin, että voi vittu. Että se todella tapahtuu. Meidät revitään irti sieltä, missä on ollut turvallinen olla ja kasvaa. Meidät. Meidän kahden hengen piskuinen tiimi. Se, joka paperilla on ollut kahden hengen tiimi, on ollut oikeasti noin kahdeksantoista hengen tiimi. Meidän duuniperhe. Se, joka on jaksanut kannatella, kun mokaa tai kun joku vituttaa. Vaikka uutinen ei ollu yllätys ja ehkä sataviiskytmiljoonaaprossaa varma, oli se konkreettinen. 

Jokaisella tässä perheessä on oma roolinsa. On vitun Virtasta ja toinen jalka haudassa Ahlfors. Kaksi maailman parasta eläkeläistä, jotka jaksaa tätä vittuilulla välittämisen kulttuuria joka työvuoro. On mammalomalla oleva työpaikkaohjaaja ja toinen, jota piinaa huonot miesvalinnat. Jokainen teistä on niin saatanan tärkeä. Työparille erityismaininta; kauan eläköön IBS!

Teetä. Kevätkupista. Se on kevät nyt. Aurinko on paistellut parina päivänä ja lehtopöllöt on bylsineet meidän takapihalla. Aamuisin plehat päähän, autoon ja menoks. Työmaa on kutsunut nyt noin 1,5v. En ikinä, IKINÄ ole ollut näin tyytyväinen mun duuniin ja siihen niin kiinteästi kuuluviin yksilöihin. Ikinä.

Tee maistuu rooibsilta. Aavikko jotain blend. Siemailen sitä hitaasti. Fiilistelen miltä se maistuu lämmittäessään matkalla ruokatorvessa. Kun se painuu vatsanpohjaan, olen täysin tietoinen, että yöllä pitää juosta pissalla.

Kello on kymmenen illalla. Todella paljon enemmän, kuin yleensä silloin, kun mummuilen. Mutta mun on pakko saada tämä pois päiväjärjestyksestä.

Tänään en tajunnut sano tätä ääneen. Enkä ehkä olisi saanut kaikkia näitä ajatuksia sanottua. Kirjoitan, koska sen osaan ja haluan sanoa asioita.

Tänään oli viimeinen työryhmäpäivä. En osallistu enää yhteenkään työryhmäpäivään teidän kanssa. Tällä jengillä, josta on tullut mulle tärkeä. Vähän itketti, vaikka tiiän, että kaikki on vielä auki. Vielä ei kannata tuhlata kyyneleitä. Ei kannata. Teille kuitenkin voin kertoa, kyynel taikka kaks sinne tai tänne. Teille.

EN kylliksi voi kiittää siitä, että te olette parantaneet mun sielua. Kun mun faija kuoli, mulla olikin yhtäkkiä kasa ihmisiä, jotka otti osaa, välitti. Kun sain tulla teidän riveihin pysyvästi, oli mutsikin kuollut. Olen saanut surra, olla rikki. Olen saanut tulla rakastetuksi tällaisena keski-ikäisenä, vähän urpona. Olen saanut loistaa ja olla oma itseni. Sellaisena kuin olen. 

Olen oppinut niin paljon teiltä kaikilta. Olenkin yhtäkkiä ammattilainen. Ammattilainen saatanan vaikealla alalla. Teen työtä ylpeydellä ja sydämellä. Sitä en koskaan ennen ole tehnyt.

Kiitos. Olette rakkaita kaikki. Jätetään hyvästit vasta, kun on sen aika. Siihen asti vittuillaan ja välitetään. 

Elli

Sade pieksää ikkunoita. Takapuoleni painaa sohvaan oman kolonsa.

Sade pieksää ikkunoita ja ilma on kylmä. Kova pakkanen on paukkunut jo monta viikkoa, kunnes säässä tapahtui yllätyskyykky ja alkoi satamaan vettä ja verta.

Istuksin sohvalla ja kirjailen ajatuksiani. Musta tuntuu, että tähän sohvaan on painautunut takapuoleni muoto. Sohvan oliivinvihreä väri oli ensin vähän sinne päin ja nyt, kun siihen on tottunut, ei, rakastunut, se on täydellinen. Matto, viltti ja kynttilät. Kaikki oliivinvihreää. Rakastan.

Vanhat nojatuolini niille uudessa kodissa. Ne on kantaneet aika monta muhkeaa ja vähemmän muhkeaa takapuolta. Ne on nähneet paljon. Vastasyntyneestä jo kohta poisnukkuvaan. Siltä väliltä kaiken. Niihin on upotettu kyyneleet ja ne on kuulleet helmeilevän naurun. Ukulelen kauniit kielet ja huuliharpun elämänmakuisen sävelet.

Mun kodista löytyy elämä. Sen huonekalut eivät kaikki istu sisustukseen, jos sellaista edes on, mutta niillä on kaikilla paikkansa. Joko mun sydämessä tai käytännön paikka asetelmassa. Keittiössä komeilee vitriini, jolla on ikää enemmän kuin tämän kodin asukkailla yhteensä. Se on kuulunut vanhan kansakoulun varustukseen, josta se on sitten kulkeutunut perheessä minulle. 

Arkku, joka painaa lähemmäs satakiloa. Sen sulkee sisäänsä alkoholit ja tilbehöörit. Kaunis ja niin vanhan oloinen, mutta nuori kuin morsian. Keskellä olohuonetta.

Hmh. Koti on enemmän kuin koti. Se on turvapaikka. Sellainen, mihin haluan aina palata. En ymmärrä, että on olemassa ihmisiä, jotka eivät kaipaa kotia. Mä kaipaan. Omaa kotiani. Sitä, jonka seinällä on murentuneen maailmani kaikuja. Se joka kätkee sisälleen surujen sillan ja onnen muruset.

En tahdo tämän enempää. Juuri tänään en tarvitse isoa taloa. En kaipaa omaa pihaa. Juuri tänään istun tässä sohvalla vanhan läppärini, koirani kanssa, lasissa punkkua. Tämä. Just tämä. Tänään, kun sade pieksää ikkunoita. 

UGH.

Kolme vuotta siitä kun viimeksi sut näin.

Sanoin sulle, että rakastan, mutta en tiennyt, ettei enää koskaan nähtäisi. En kuulisi sun ääntä, en laulaisi sun kanssa, en enää ikinä söisi sun kanssa samassa pöydässä. Mun ei tarvitsisi tulla siivoamaan sun luokse, en toisi terapia koiraa sun seuraksi.

Mä rakastan sua edelleen. Ikävöin sua edelleen. Suru on muuttunut. En tiedä minkälaiseksi, mutta se on muuttunut. Kirjoitan susta vieläkin, vaikka kolme vuotta on kulunut. Itken joskus ikävääni, mutta en enää joka päivä. Ärsyttävän oikeassa ovat ne, jotka sanovat, että suru muuttaa muotoaan, että tulee se päivä, kun en tänään ajattele sinua, vaikka huomenna ajattelisinkin.

Sinä olit niin kaunis ja viisas. Kun olisinkin saanut edes murusen sitä itselleni ja lapsilleni, lapsenlapsilleni. Että sinun viisautesi eläisi elinvoimaisena ajatuksissamme ja puheissamme.

Nyt, palaan vuoteeseen ja mietin hetken sinua, ennen kuin nukahdan ja näen sinusta unta. Rakasta edelleen, vaikka kolme vuotta on kulunut.

Mä voin ihan hyvin nyt. Käyn laittamassa pyykit.

"I got no roots..." soitin toistaa. Mun sisällä sykkii jokin, en ole ihan varma mikä. Musta tuntuu, että mun on pakko kirjoittaa jotain.

Olen saanut odottamatonta hyväksyntää viime aikoina ja se kuplii. On niin hyvä olla hetkittäin, kun joku luottaa niin paljon, että haluaa mun olevan läsnä. Tärkeitä juttuja. Mulle ja tälle.

Istun sohvalla. Makasin äsken. Mulla on fyysisesti huono olo. Söin kanamakkaran, halloumia, sieniä ja pitkiä papuja. Mitä kaapista nyt löysin. Rahat on loppu. Viimeiset meni lapsen rokotukseen. Päätä on taas särkenyt monta päivää putkeen. Niskat on ihan jumissa ja siksi varmaan kipuilen. 

Koira söpöilee. Se tekee sen joskus ihan tahallaan. Joskus unissaan. Rakastan tuota pikkuista lellaripentua. 

Mut tästä mitään ei ollut mun asia. Se oli ehkä enemmän se, että voin nyt aika hyvin. Vaikka joskus olenkin musta ja harmaa, sielu verellä ja silmät ummessa. Mut nyt... aika hyvin. Tekisi mieli kirjoittaa laulun sanat. Mutta viimeksi kuin tein niin, siitä sävellettiin laulu, joka päättyi huudahdukseen; minä voitan! Olin silloin n. 14 vuotias teini, joka ei todellakaan osannut arvostaa sitä, että joku väänsi minun runostani laulun. Joku ihan oikeasti sävelsi siihen musiikin. Näin 32 vuotta myöhemmin arvostan sitä todella. Kun vain saisin sanan sille säveltäjälle. Kiitos! (Laulu ja sen sanat hautautuivat teiniangstin myötä takkaan ja tuleen).

En enää osaa kirjoittaa sellaisia angstisia, tunteen täyttämiä runoja. 

-------------------------

sano mulle ne sanat

tai heitän pois sun kamat

älä vaan mee

älä jätä mua

älä riko meitä

sano mulle ne sanat

tai heitän pois sun kamat

älä lyö mua enää

älä sano että et

älä anna mua pois

sano mulle ne sanat

tai heitän pois sun kamat

viimeksi eilen mä jäin

viimeksi eilen sä lähdit

viimeksi eilen uskoin

viimeksi eilen rikoit

sano mulle ne sanat

tai heitän pois sun kamat

--------------------------

Läppäri lämmittää syliä. Kissa (eli koira) mutustelee punkassaan unta. Pesukone piippaa valmista pyykkiä. Kuivausrumpu hurisee ja illan viilenevä ilma henkäilee parvekkeen ovelta sisään.

Mä voin nyt ihan hyvin. En ole voinut sanoa sitä ääneen moneen helvetin vuoteen. n. 12 vuotta olen paininut enemmmän tai vähemmän putkeen paskassa ja syvimmässä suossa mitä maa päällään kantaa. Kaikki on pinoutunut ja vinoutunut. Elämä on nakellut mua terävillä tikareilla, vienyt rakkaita, kaatanut unelmia, hajottanut taloudellisen turvan, kussut silmään ja jättänyt mut työttömäksi. 

Mä voin nyt ihan hyvin. Noin. Nyt se on ääneen sanottu. Menen laittamaan pyykit.