Sinä olet ruma. Olet lihava. Olet huono kaikessa, mitä yritätkään tehdä. Ei sinusta ole mihinkään.
Sairauden äänet.
Ne kuuluivat oululaisen Susanna Sipolan, 20, pään sisällä, kun hän sairasti anoreksiaa.
– Ääni kertoi, mitä minun pitää tehdä ja mitä jättää tekemättä. Vaikka halusin tehdä toisin, ei ääntä voinut vastustaa, Sipola sanoo päätään puistellen.
Anoreksia ei kuitenkaan ollut Sipolalle vain sairaus – se oli myös hänen paras ystävänsä.
Sairaus täytti tyhjiön
Kaikki oli alkuun harmitonta, herkkulakko 9. luokan keväällä.
Rakas ratsastusharrastus oli juuri loppunut, ja elämään piti saada uutta sisältöä. Kaloreiden laskeminen ja jokaisen suupalan pohtiminen tuli vanhan harrastuksen tilalle.
– Halusin jotain, mikä olisi taas minun juttuni.
Anoreksian voi laukaista esimerkiksi elämänmuutos, kuten ero tai koulun vaihto. Myös positiivinen elämänmuutos voi altistaa syömishäiriölle.
Sairastua voi kuka tahansa: lapsi, nuori, aikuinen, nainen tai mies. On kuitenkin huomattu, että anoreksiaan sairastuvat muita useammin ahkerat, älykkäät ja kunnianhimoiset tytöt. Juuri sellaiset kuin Sipola.
Kun Sipola meni kesän jälkeen lukioon, vanha kaveriporukka hajosi ja uusia ystäviä ei tullut. Ratkaisuksi hän löysi syömättömyyden. Pahaa oloa sai purettua myös liikkumalla.
– Huomasin, että minusta alkoi tulla suosittu. Kun aloin laihtua, sitä ihailtiin. Ajattelin, että saan taas kavereita, kun minusta tulee laihempi.
Desi puuroa, hieman vihersalaattia, omena ja yksi maitorahka.
Sen verran Susanna Sipola söi päivässä sairastaessaan anoreksiaa.
– Koulussa en syönyt oikeastaan mitään. Koulun jälkeen lähdin salille ja jumppasin siellä monta tuntia putkeen, sitten menin kotiin nukkumaan ja seuraavana päivänä sama uudelleen.
Sipolan arki koostui syömisen kontrolloinnista, liikkumisesta ja koulusta.
– Olin ihan aivokuollut, ei sitä voi opiskeluksi sanoa.
Alussa Sipolalla oli ortorektisia piirteitä. Ortoreksiaa sairastava pyrkii syömään pakonomaisen terveellisesti ja liikkuu paljon. Ortoreksia ei kuitenkaan ole virallisesti luokiteltu sairaus, kuten anoreksia, mutta se voi johtaa syömishäiriöön.
Sipola oli ylpeä löydettyään jälleen oman juttunsa. Hän tunsi itsensä vahvaksi ja voittamattomaksi.
Syömishäiriö voi tuoda sairauden alkuvaiheessa mukanaan niin sanotun flow-tilan. Sairastunut tuntee olonsa energiseksi ja voimakkaaksi. Ikuista syömättömyyttä ja loputonta liikkumista ei kuitenkaan kenenkään keho kestä.
Eikä kestänyt Sipolankaan. Sairauden ääni kuitenkin väitti muuta.
Lepositeitä ja lentäviä tavaroita
Huhtikuun ensimmäisenä päivänä vuonna 2014 Sipola kirjattiin ensimmäisen kerran sisään suljetulle osastolle.
Kevään aikana Sipolan vanhemmat olivat huomanneet tyttärensä oireilun ja hänen laihtumisensa. Vanhemmat yrittivät saada Sipolan lopettamaan syömisen kontrolloinnin ja sairaalloisen liikkumisen.
Anoreksiaan sairastunut ei itse välttämättä ymmärrä sairautensa vakavuutta. Usein sairauden havaitsevat ensiksi perheenjäsenet, ystävät tai kouluterveydenhoitaja.
Sipola joutui päivystysosastolle, jossa on tarkoitus viipyä vain muutamia vuorokausia, sillä muualle ei mahtunut. Muistot suljetulta osastolta, eivät ole kauniita.
– Välillä tuntuu, että kaikki on mustaa, en muista mitään. Välillä tulee välähdyksiä: lepositeitä, huutoa, lentäviä tavaroita ja verikokeita.
– Muistan sen, kuinka ahdisti ja pelotti. Muistan, kun aamulla heräsin ja huomasin, että uusi potilas oli saattanut tulla yön aikana huoneeseeni. Muistan myös sen, kun eräs potilas hakkasi siivoojan mopilla, Sipola jatkaa.
Kului kaksi kuukautta. Päivystysosastolle tuli koko ajan lisää ihmisiä, ja meno muuttui sitä mukaa levottomammaksi.
– Katsottiin, että minä olen parhaimmassa kunnossa, joten minut voitiin laittaa pois. Taisi olla toukokuun loppu tai kesäkuun alku, kun minut kirjattiin ulos osastolta, Sipola muistelee.
Juuri siihen Sipola olikin pyrkinyt. Hänen ajatuksensa oli saada painoa tarpeeksi lisää, jotta hän pääsee takaisin kotiin laihduttamaan.
– Feikkaukseni onnistui. Painoni nousi aika nopeasti, ja fyysisesti aloin olla jo siinä kunnossa, että minut voisi kotiuttaa. Mieli ei kuitenkaan ollut perässä.
Sairauden arviointia voi hankaloittaa se, että kaikki kehon puutokset eivät näy heti. Joissain tapauksissa erilaiset puutoksen alkavat näkyä vasta, kun sairastunutta lähdetään kuntouttamaan, sillä keho pyrkii sopeutumaan alhaiseen energiansaantiin.
Syömishäiriöön sairastunut on usein äärimmäisen fiksu. Osa sairastuneista pystyy esittämään oman tilanteensa niin, että ammattilainen ei näe, että kyseessä on hengenvaara, vaikka vastapäätä istuukin vakavasti sairas ihminen.
Sipola oli onnellinen päästessään takaisin kotiin. Todellisuus kuitenkin iski vasten kasvoja, kun Sipola kuuli, että hänen tulee käydä joka viikko punnituksessa. Jos paino laskee liian alas, hän joutuu takaisin osastolle.
– Join hirveän määrän vettä ennen punnitusta. Sillä sain nostettua hetkellisesti painoa. Aina kun minulta kysyttiin, että mitä kuuluu, vastasin, että hyvin menee.
Kodin vanki
Vaikka Susanna Sipola oli onnellinen päästessään pois suljetulta osastolta, elämä kotona ilmeni vielä kauheammaksi.
– Osastolla pääsin kuitenkin välillä muiden katseilta piiloon, mutta kotona piti esittää reipasta ja samalla miettiä, kuinka saan piilotettua ruuat.
Sipolasta tulikin omien sanojensa mukaan mestari ruokien piilottamisessa.Mutta vaikka Sipolalle ei ruoka maistunut, hän sai tyydytyksen ruuanlaitosta sekä leipomisesta ja niiden tarjoamisesta muille.
– Söin silmilläni. Sain ehkä sillä tavoin tyydytettyä sitä hirveää nälkää, mitä tunsin.
Osastohoidon jälkeen Sipolan ruokavalio oli todella tiukka ja tarkka, eivätkä hänen vanhempansa uskaltaneet päästää tytärtä silmistään. Sipolan tuli myös syödä muutaman tunnin välein, mikä hankaloitti sosiaalista elämää.
– Oli rankkaa, kun moni muu oman ikäinen kiersi kesät festareilla ja mökkireissuilla, enkä minä voinut lähteä mihinkään.
– Eikä minulla edes ollut ketään, kenen kanssa tekisin jotain, Sipola jatkaa.
Tämä oli yksi asia, mikä sai silloin 18-vuotiaan Sipolan havahtumaan sairauteensa. Mutta taistelu oli vasta alussa.
Kun syömishäiriö on määritellyt koko elämän, voi sairastuneelle tulla niin sanotusti tyhjän paperin kammo, kun hän ymmärtää sairautensa.
Sipola ei enää muistanut, millaista elämä on ilman anoreksiaa.
– Pelkäsin, jääkö minulle mitään, jos luovun sairaudesta. Sen kuitenkin tiesin, että sairaus ei ainakaan jättäisi minua, se oli minun otteessani.
– Samaan aikaan tiesin, että ystäväni, eli sairaus, aiheuttaa minulle kaikkea pahaa, mutta samalla se oli tärkeintä mitä minulla oli, Sipola jatkaa.
Sipola kuitenkin yritti kaikkensa kotona, yhdessä perheensä ja sukulaistensa kanssa. Tahto parantua oli kova, mutta ääni päässä oli vielä kovempi.
– Juttelin paljon tätini kanssa puhelimessa. Mietimme yhdessä, miten pystyisin syömään ja voisinko lisätä edes puolikkaan leivän aamupalalle. Sairaus oli kuitenkin niin voimakas siinä vaiheessa, etten pystynyt enää taistelemaan vastaan.
"Kaikki äänet päässäni"
Toinen pakkohoitojakso oli pahempi kuin ensimmäinen. Osasto oli sama, mutta Sipolan asenne ei.
Tällä kertaa nainen oli päättänyt kukistaa anoreksian, ajatus ei enää ollut päästä kotiin laihduttamaan. Hänelle tuli kuitenkin yllätyksenä se, kuinka vaikeaa oli kamppailla anoreksiaa vastaan tosissaan.
– Ja kaikki äänet päässäni. Ne oli vain kestettävä ja kohdattava, Sipola sanoo ja kohauttaa harteitaan.
Sipolasta tuntui, että hänen sisällään oli kaksi ihmistä: hän ja sairaus.
– Sairautta oli 99 prosenttia ja minua 1 prosentti.
Sipola vietti suljetulla osastolla puoli vuotta.
Sipola kuvailee päivystysosastolla tapahtuvan hoidon olleen vain tulipalon sammutusta. Luiden ympärille tuli saada lihaa ja fyysistä kuntoa piti saada kohotettua.
Mielen kanssa kamppailu alkoi osaston ulkopuolella. Siihen suurin apu Sipolalle oli psykoterapia.
Anoreksiasta paraneminen tapahtuu vaiheittain. Ensimmäisiä paranemisen merkkejä on painon vähittäinen normalisoituminen. Samaan aikaan opetellaan päästämään irti syömisen kontrolloinnista ja pureudutaan sairauden alkupisteeseen.
Hiljalleen nuori nainen alkoi vahvistua sekä fyysisesti että henkisesti. Tervehtymisen myötä osa vanhoista ystävistä palasi Sipolan elämään ja samalla hän tutustui uusiin ystäviin.
– Tajusin, että en ole tyhmä, vaan aivoni olivat vain olleet jumissa ollessani sairas. Positiiviset muutokset kaikilla terveyden osa-alueilla lisäsi motivaatiota parantumiseen.
Yksi tärkeä asia Sipolan toipumisessa oli hänen shetlanninlammaskoiransa Minni.Hän sai koirasta tukea ja turvaa.
– Se on elänyt minun kanssa tätä sairautta, Sipola sanoo ja purskahtaa kyyneliin silittäessään Minniä.
Tulevaisuus liikunnan parissa
Susanna Sipola ja Minni juoksevat yhdessä pitkin metsätietä. Hersyvä nauru purskahtaa ilmoille, kun koira haukahtaa vaativasti omistajalleen. Anoreksiasta ei ole jäljellä enää merkkiäkään.
Sipolan katse on jo pitkällä tulevaisuudessa. Nuori nainen valmistui keväällä personal traineriksi ja syksyllä alkavat opiskelut liikunnanneuvojaksi Rovaniemellä. Sen jälkeen toiveena olisi opiskella psykofyysiseksi fysioterapeutiksi.
Miksi hän kuitenkin haluaa työskennellä niiden asioiden parissa, jotka aiheuttivat hänelle vakavan sairauden ja vei hänet suljetulle osastolle yhteensä 8 kuukaudeksi?
– Kun tervehdyin, ymmärsin, että haluan ehdottomasti työskennellä terveyden ja hyvinvoinnin parissa. Haluan opettaa sallivaa suhtautumista liikkumiseen, syömiseen, terveyteen ja elämään ylipäätään.
Samasta syystä hän halusi antaa tämän haastattelun: jotta voisi auttaa sairastuneita ja muita hankalassa elämäntilanteessa olevia. Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun Sipola puhuu julkisesti matkastaan anoreksian kanssa. Hän on käynyt puhumassa erilaisissa koulutuksissa ja lukion psykologin kursseilla.
Syömishäiriöiden uusiutuminen on mahdollista. Sipola ei itse usko enää sairastuvansa, mutta tiedostaa riskit. Pohjalla käyminen ja keskustelut terapeutin kanssa ovat antaneet hänelle keinoja tunnistaa, jos sairauden ääni yrittää nostaa päätään.
– Selviytymiskeino ei ole se, että jätetään syömättä. Keinot selvitä tulevat jostain ihan muualta.
Nainen käyttääkin anoreksiaa voimavaranaan.
– Kun elämässä tulee haasteita, voin aina ajatella, että olen päässyt kahdesti pois suljetulta osastolta ja olen parantunut anoreksiasta, joten enköhän selviä tästäkin, mitä nyt tulee, Sipola naurahtaa.
Vaikka sairaus sai nuoren naisen toivomaan jossain vaiheessa omaa kuolemaansa, ei hän vaihtaisi päivääkään pois. Sipola ei uskoisi olevansa hän, jos ei olisi käynyt läpi sairauden tietä. Sairaus ja siitä selviäminen opetti naisen ymmärtämään, kuinka vahva ja rohkea hän on.
– Minä olen ihan äärettömän onnellinen tällä hetkellä, Sipola sanoopisamaiset poskipäät kohoten.
Sairauden ääni on vaiennut.
Lähteet: Syömishäiriökeskuksen psykoterapeutti Merja Ruhala, Fredrika-Klinikan toiminnanjohtaja Rasmus Isomaa, Helsingin yliopiston tutkija, psykiatri Anna Keski-Rahkolan artikkeli Duodecim-lehdessä ja Suomen Mielenterveysseura.
Lue lisää:
